Täällä ollaan, vaikka pitkästä hiljaisuudesta olis saattanut luulla Hortensian horinoiden jo iäksi vaienneen. Hurja kissa, nimeltään Martta, tosin siirtyi tässä välissä ajasta ikuisuuteen ja sekös sai keski-ikäisen naisimmeisen parkumaan silmänsä turpeiksi ja kirkuvan punaiseksi. Kantelin sitä kissaa pentuna aamutakkini taskussa, kun arasteli koiraa. Toinkin sen alunperin kotiin siipalta salaa. Tai no, ei oikein voi sanoa kumman kissan, mutta alunperin menin yhtä hakemaan ja kaksi piilotin laatikkoon. Olisihan tuo ihanan luonteinen elukka saanut pidempään olla ilahduttamassa. Piha on kovin tyhjä ja kukkapenkin nukkumiskuopassa jo rikkakasvit ovat lähteneet kasvamaan.

Etteenpäin kaikesta huolimatta. Voi apua, koulut loppuivat! Tarkoittaa aivan julmettua jatkuvaa siivoamista. En ymmärrä, miten ihmeessä lapset voivat sotkea niin valtavasti? Järkevämpää tietenkin olisi ollut opettaa kakrut korjaamaan jälkensä. Ehkä he tänä kesänä oppivat. Apua myös sellainen asia, että Esikko lähtee kesätöihin toiselle paikkakunnalle. Joudun harjoittelemaan luopumista, joka on ihan varmasti joskus tulossa Esikon lähtiessä opiskelemaan. Siivoamisesta vielä, meillä on olohuoneen lattialla murusina näkkileipä. Päätin, että en varmasti sitä sieltä siivoa, kun on lasten jäljiltä. Muruset leviää jo keittiön puolelle ja tarttuvat ikävästi jalanpohjiin, mutta periksi en anna. Siivotkoon itse. Toivottavasti hoitavat tämän kesän aikana.

Eilen urakoitiin Siipan kanssa selkä auringosta punaisena puutarhan kimpussa. Voikukat saavat jäädä nurmikkoon, ei tuota määrää hullukaan jaksa nyppiä. Kokonaisen kottikärryllisen jälkeen ei ollut havaittavaa eroa. Olkoon. Täten julistan voikukat nurmella pakollisiksi.

Sieniäkin tuli peratessa vastaan. Äitiii! Mitäs sieniä minä ryytimaassani kasvatan?

Lapsia ilahdutin tekemällä ämpäriin saippuakuplien tekemistä varten fairy sekoituksen. Pyykkipoikakorilla sai upeita kuplarykelmiä aikaiseksi. Samalla nesteellä pesaisin kirsikkapuun kirvoista. Suihkupullo oli kateissa, joten heittelin korilla kuplia puun päälle. Näytti varmasti naapureista hullun hommalta. 

Buddhalta on talvella pää räjähtänyt, sitä on ollut liikkeellä. Minulla on muuten ongelma. Käytin nuppineulaa avatakseni suihkulähteen suuttimen reiän. Nyt en kuollaksenikaan muista, minne neulan laitoin. Toivottavasti astun siihen kesän aikana itse. Neulan etsiminen puutarhasta on aika toivottoman tuntuinen tehtävä.

Lisäys: Hah, nuppineula löytyi! Oli pudonnut shortsin lahkeeni saumasta (mihin sen pujotin) ja tuli vastaan taapertaessa näitä mantuja.

Atsalea (tikusta asiaa)

Näin kukitan atsalean, tuon vaikeahoitoisen ruukkukukan, joka vuosi:

Keväällä, kun olen kyllästynyt ruskeiden lehtien tippumiseen ja kukan riutumiseen kastelun puutteessa, nakkaan kasvin tantereelle kuolemaan. Olen oppinut äidiltäni, että vihapito kasvit laitetaan ensin epäsuotuisiin olotiloihin saattohoitoon, jossa ne kuolevat vähän vahingossa. Elävän kasvin heittäminen roskapönttöön on ilmeisesti karmalle pahasta.

Kun kasvi ei kuolekaan pihalla, vaan alkaa kasvattaa uusia vihreitä lehtiä. Hautaan sen happaman maan penkkiin kuolemaan. Yleensä kun en noista maan sopivuuksista kasveille oikein ymmärrä, niin vaihtoehdot on, että olosuhteet joko sopivat tai eivät.

Kesällä en kastele. Atsalea tekee muutaman kukan.

Syksyllä, kun ensimmäiset pakkaset ovat kukkaa puraisseet, nostan sen velvollisuudentuntoisena maasta ja törkkään mihin tahansa purkkiin. Tänä vuonna multapaakku keikkui ruukun nokassa ja juuret heiluivat paljaana. Seuraavaksi unohdan elätin vetoiseen ja pimeään kuistin nurkkaan ja unohdan myös kastella. Kun kasvi on kuukauden päästä löydettäessä vielä elossa ja vihreä, eikä ole ruskistunut ja pudottanut lehtiään ja kasvattanut muutaman nupun (uskomatonta) nostan sen hädissäni ikkunalaudalle, laitan isompaan ruukkuun (ilman lisämultaa) ja ryhdyn kastelemaan.

Ja avot, jouluksi hoidokki osoittaa kiitollisuuttaan kukkimalla.

Joulun jälkeen muistan taas unohtaneeni kastella. Oksissa roikkuu muutama ruskea ja riutunut lehti. Jään odottamaan uutta saattohoitojaksoa, josko se tälläkertaa herkenisi kituuttamasta elämän syrjässä.

On se kyllä kaunis, kyllä tällaisen kannattaakin pitää vaivoinaan (NOT).

Voi kun kissat söisivät. Vai onkohan se myrkyllinen? Saavat vielä ripulin. Eikö tätä nyt ihan oikeasti voisi vain heittää pois? Toisaalta fiikus innostui saattohoidosta pikkupakkasilla niin, että siitä tuli kaunis kasvi. Pelästyi varmaan ja päätti näyttää parastaan. Toin sen ulkoa pitkin hampain pois, kun äiti käski. Sanoi, että sehän on vielä elossa. Yksi lehti oli jäljellä, sen tippumisen jälkeen olisin voinut laittaa roskakuskin matkaan. Josko siis atsaleakin vielä tuosta joskus...

Polka dot

Meille tuli punainen jouluvieras eilen. Iltatähti heräsi polka dot-kuosisena vesirokkopotilaana. Huisin hauskaa. Kaikki joululahjaostokset ja siivoukset ovat tekemättä ja pitäisi jotenkin organiseerata tämä juhlavalmisteluviikko. Eipä tuo mukelo sairaalta vaikuta, vauhtia on vielä enemmän kuin yleensä. Hieman jännittää, saako myös Esikko ja Taimi tämän tutun ja yleisen lastentaudin. Taimi sairasti rokon vasta 1,5 kk ikäisenä ja saattaa olla, että oli liian nuori saamaan vastustuskyvyn tuosta, sanoi lääkäri. Esikolla en koskaan lapsena vesirokkoa huomannut, ehkä hän sairasti sen lievänä kuitenkin. Oli vain ehkä yksi näppy pyllyssä tai jotain ja jäi huomaamatta. Äsken kurkin vanhimman lapseni ihoa, kun sanoi, että kutisee ja on finnejä tavallista enemmän. Näyttivät alkavilta rakkuloilta, mutta mistä sitä noiden puberteettejen näppylöiden kanssa voi olla varma. Parissa päivässä luulisi selviävän. No jouluisissa väreissä ja herttaisessa kuosissa mennään tänä vuonna juhlapyhät.

Elämäni toiseksi kammottavin joulu oli muutamia vuosia sitten. Ensimmäinen poppoosta alkoi oksentaa joulupöydässä  anoppilassa. Kaikilla kiersi tuhti vatsatauti, jonka jälkeen ei muutamaan vuoteen tarvinnut kinkunsyöntiä ajatella. Joulupäivänä juhlapaikan 17-vuotias koira oli selkeästi tullut tiensä päähän. Nousin sängystä, oksensin lähtiessä pönttöön ja hyppäsin autoon saattelemaan lemmikin piikille. Hei, olen Hortensia ja olen tappanut anoppini koiran...

Onneksi täällä ei kukaan ole lamaantuneen sairas, ainakaan vielä. Joulu tulee ja menee vähemmälläkin hosumisella. Ainakin pysytellään rauhassa kotona ja se on ollut muutenkin päätavoite täksi aatoksi.

Perä penkissä matkailua

Kävin tuossa juuri jokasunnuntaisella blogimatkalla näin torstaisen pyhäpäivän kunniaksi. Matkustelen joskus blogin yläosassa olevalla seuraava blogi näppäimellä. Yleensä viimeistään toisella tai kolmannella näppäisyllä on vastassa jonkin yhdysvaltalaisen perheen pitämä ns. päiväkirjablogi. Tälläkin kertaa etusivulla oli vastassa kaunis kuva, kauniista perheestä, kauniilla paikalla ja kauniilla ilmalla. Hampaita näkyi kuvassa niin paljon, että alkoi pelottamaan.  Mitenköhän tuon kulttuurin ihmiset osaavatkaan olla niin positiivisia ja kiitollisia, iloisia ja kauniita ulospäin? Ja mitenköhän sitä itse niin sujuvasti on aina vähintään lievästi hapan? Mahtaisiko olla ihan opettelukysymys? Olen usein miettinyt, että jos vain ryhtyisi katselemaan komedioita, kuuntelemaan ainoastaan iloista musiikkia, syömään vain hyviä ruokia, pirskottelisi ympärilleen hyviä tuoksuja ja ajatuksia ja pakkohymyilisi, niin tulisiko minusta kokonaisvaltaisesti iloisempi ja positiivisempi ihminen? Kaikella kunnioituksella, kuvassa ei hampaatpaljastavasta hymystä huolimatta huokunut ilo ja onni ihan silmistä saakka. Ehkä jännittivät kuvaajaa. Noissa seuraava-blogi-matkoissa tulee muuten aina vastaan se yksi angstinen aasialainen teinipoika mustanpuhuvalla sivullaan. Vastakohdaksi sitten kaiketi.

Toinen matkani aiemmin tällä viikolla oli oikein nautinnollinen. Kävin päiväkävelyllä google mapsilla Colosseumilla ja Pompeijissa. Colosseumille pääsi ihan sisälle saakka ja Pompeijin raunioista jäi vielä paljon koluamatta sellaisia paikkoja, joista olen lukenut. Katselin rauhassa kaikkea mahdollista kasveista matkamuistokojuihin ja tietenkin niitä raunioita. Huomasin, että usealle turistille oli tullut uupumus ja kuumuus. Istuskelivat kaivojen reunoilla varjoissa. Minuapa ei hiostanut. Harmi, että kirjani ovat evakossa vintissä remontin ajan. Sieltä olisi ollut mukava kaivella "Talo Pompeijissa" kirjan jonka ostin vuosia sitten kyseistä taloa ja sen taideteoksia esitelleestä näyttelystä Amos Anderssonin taidemuseosta. Mapsilla olen käynyt myös kurkkimassa isoäitini synnyinseutuja Kanadassa. Tuskin koskaan muuten tulee sinne päädyttyä.

Halvat huvit köyhällä. Mukavaa on kylläkin se, että ei tarvitse esimerkiksi tukkaa kammata tai kammeta sitä hymyä huulille lähtiessään liesuun. Tänään voisin käväistä katsomassa isoisäni, ukko meille lapsille, kotipaikkaa Karjalassa. Sinnehän se jäi sukutiloineen kaikkineen. Työhaalarit, laverisänky, haulikko ja polkupyörä kaiken muun muassa Kansallisarkistosta löytyneiden korvauspapereiden sisältämän tavaraluettelon mukaan. Katunäkymiä ei todennäköisesti mapsista löydy, mutta ehkä jonkinlaista sateliittikuvaa rehottavista pajukoista, jotka peittävät kivijalan rauniot.

Hyvää Itsenäisyyspäivää ihmiset. Kotonakin on hyvä olla kaukokaipuusta huolimatta.

Minä olen niin loppu lapioimiseen tältä kesältä! Olen lapioinut seisten, istuen, maaten ja kontillani. Ylöspäin, alaspäin ja sivulle. Soolona ja kuorossa. Mursketta, kivituhkaa, multaa, savea, maakosteaa ja kuorikatetta (myös koirankakkaa, eräällä työmaalla kottikärryt olivat yön aikana täyttetty nurmikolta kerätyillä kahden jättikoiran jättipökäleillä). Vaikka kaivaisi kuinka pienen kuopan, aina siellä on vastassa joko kivi tai juuri. On ollut hyvä huomata, että en ole tunteeton, yleisin tuntemus on maitohappo. Mitä myöhempi vuodenaika on, sitä nopeammin saa lapioinnista olkapääpistoksen. Ehkä se johtuu siitä, että loppukaudesta olen lapiohommissa yksin. Olen miettinyt, että kun kuolen, hautakiveeni voisi kirjoittaa: hän oli hyvä lapioimaan. Ei kummonenkaan meriitti. Sitä ennen voisin hakea haudan- tai ojankaivajaksi.

Luultavasti en ole ainoa, jota työmaanantait ketuttaa välillä, mutta onneksi maanantaisin saa olla hapan akka. Varsinkin kun voi murjottaa naama alaspäin ja puhumatta, tehden vain työnsä heiluttamalla lapiota. Yleensä ainoa syy olla lopettamatta lapioimista on se, että ei ole mitään syytä lopettaa. Välillä isojen kasojen vierellä yrittää muistuttaa itseään siitä, että asiat ovat olleet monella muulla suunnattomasti huonommin. Esimerkiksi Siperian suolakaivoksissa tai keskitysleireillä. Joskus jaksan olla herttaisemmalla päällä ja muistella sisareni satukirjaa "Pieni poika ja jättiläinen". Poika siirtää vuoren ämpärillinen kerrallaan, sitkeys palkitaan. Iljettävän opettavasita.

Itse työkalusta: mitä ihmettä ne esim jenkkien lapionvarret ovat? Onko sellaiset kahvattomat kepit käytössä hyviä? Käyttävätkö ne ihan oikeasti tuollaisia myös rakennustyömailla? Siis oikeassa käytössä? Eikä vain leffoissa kun haudataan joku ruumis tai istutetaan kukkia mummun takapihalle?

Livingstone kodit Oy:n blogista löytyi minulle kierrätysidea jouluvaloiksi:

http://www.livingstonekodit.fi/tee-se-itse/kierrata-vanha-lapio-ja-tee-siita-lamppu/

Luultavasti sanomattakin selvää, että vaikka ideana hauska, kuten kuormalava-variaatiotkin, niin en todellakaan tuo töitä kotiini. Lapion kärki on muuten juurikin niin kulunut, kuin käyttämässäni. Ei siinä kylläkään mitään reikää ole. Huomasin muuten juuri, että yksikään lapio ei ole tullut minulle niin läheiseksi, että olisin nimennyt sen, kuten joitain laitteita tai työkaluja. Tusinakamaa, tavan tylsäpäitä.

Huomaa, että takana on pelkkää lapioimista ollut puolitoistaviikkoinen. Onneksi tänään jotain muuta.

Minä EN ole valmis tähän!

Esikolla on edessään peruskoulun jälkeisen opiskelupaikan valinta. Minua on jo muutama vuosi tiristelty hiljaisella tulella sen asian suhteen, että koulupaikan ei ehkä välttämättä tarvitsisi olla kotipaikkakunnalla. Eli suomeksi: minun lapseni haluaisi muuttaa pois kotoa!! MINÄ olen aivan liian nuori tähän! Juuri kun saat kovalla vaivalla ja työllä luovittua lapsen edes jotenkin seesteiseen elämänvaiheeseen ja nupinsisäisesti kohtuu järkeväksi, muksu häippäisi. Tuosta noin vain... Viuh... Tsoronoi, nähdään ehkä joskus... Ei mitään mahdollisuutta nauttia kypsyneestä lapsestaan. Minä tiedän, että juuri tuo on kaikkien äitien kohtalo lopulta, eikä lähtöpäivät ole enää loputtoman kaukana. Mutta ei vielä! Eihän? Lupasin Esikolle, että kun on muuttamassa jatko-opiskeluiden perässä (sitten joskus nelikymppisenä) niin silloin päästän hänet suosiolla, enkä paru kuin itkijänaiset ekstrapalkalla. Saattaa olla, että passiivisena vastarintana asettaudun makaamaan muuttoauton renkaiden eteen kädit nätisti rinnalla ristissä. Ilman suurta draamaa.

Kauppamatkalla näin ekaluokkalaisia. Sanoin Siipalle, että Iltatähteä en sitten ikinä päästä kouluun. Voi miten pieniä nuo ovat koulun alkaessa, miten on mahdollista, että pärjäävät. Ihan vauvoja. Vanheneminen on hassua, itse ei koe ikääntyvänsä, mutta kaikista nuoremmista tulee aina vain nuorempia. Koulunsa aloittaneet tuntuvat juuri vaipoista päässeiltä. Esikko kun meni kouluun, pidin häntä jo aika isona lapsena. Nyt sille aika isolle lapselle pitää riittää vastaukseksi, "Et voi lähteä muualle lukioon, koska minä en ole vielä valmis luopumaan sinusta." Nytkö olen siis tukahduttava äiti?

Iltatähdelle olen ommellut muutamat paidat. Ei vieläkään ihan täydellistä, mutta parempaan päin menossa. Robottitrikoo muuten kutistui pesussa niin paljon, että joudun laittamaan resorit hihoihin jälkikäteen. Saattaa olla, että Siippa Surmanpyykkäri nakkasi paidan kuivausrumpuun. Aihe josta en jaksa enää edes narista. Pieni poika suostuu vielä iloisesti pitämään äidin valitsemia vaatteita. Joskus tulee vielä toisenlainen kausi. Minkälaista elämä on sitten, kun täällä ei asu enää kuin nuorimmainen? Hiljaista? Tylsää? Kenelles minä sitten ompelen?

Kun asuu neljän lapsen kanssa

- vessassa on aina tyhjä hylsy vessapaperitelineessä
- joku voi koska tahansa astua varpaillesi
- kynsileikkuri on aina kateissa (köytin sen patteriin, nyt löytyy)
- suklaat ja herkut täytyy piilottaa pomminvarmoihin paikkoihin
- kun saa lämpimän ruuan eteensä, jollain on jokin hätä (pienillä yleensä se kakkahätä)
- yhtäkään puhelua ei voi puhua keskeytyksettä
- vessassa ei ole voinut käydä rauhassa melkein 16-vuoteen, oven takaa kuuluu joka kerta "äiti!" Nuorimmat tytöt hajottivat myös yhden vessanoven kahvan roikkumalla ja rynkyttämällä.
- välillä tuhansien eurojen kilohintaista irtopuuteria imuroidaan lattialta
- saksiin olen kirjoittanut "äidin!" ja piirtänyt pääkallon ristikkäisine sääriluineen varoittamaan koskemasta. Ainakin kymmenen pilatun ja kadotetun saksen jälkeen. Mies auttaa lapsia tässä tuhostelussa...
- kohta sanalla on kaksi merkitystä: -"siivoa lapsi!"  -"kohta" = ei tule tapahtumaan lähimpään viikkoon. Mutta auta armias jos on vaikka luvannut leipoa, niin sen täytyy tapahtua juuri sillä siunaamalla sekunnilla. Kohta on jo aivan liian kaukainen ajankohta.
- naulakko on tuntematon käsite. Olen yrittänyt vihjaista, että sellainen vallankumouksellinen ja moderni keksintö löytyy meidänkin eteisestä.
- hanskat ja sukat ovat aina kateissa, minun pitäisi tietää missä
- tyhjä maitopurkki on aina tiskipöydällä, ei koskaan roskiksessa
- oma aika tarkoittaa sitä, että pääsee päiväksi töihin
- ruoka ei koskaan miellytä kaikkia
- joku vie aina astioita omaan huoneeseensa
- kaikki ovat ulkoiluttaneet koiran viimeksi

Hei hei, pottatuoli!

Otsikko ei tarkoita sitä, että Touko olisi oppinut kuivaksi. Harjoittelu on hyvällä alulla, mutta ei vielä vedenpitävä järjestelmä (ontuva kielikuva sallittakoon). Iltatähden eiliset kaksivuotissynttärit kirvoittivat äitivanhan muisteloihin. Vanhemmat muksut, meidän tyttökaarti, ovat syntyneet viiden vuoden sisällä. Aikamoinen hulina oli silloin, kun kotona juoksenteli kolme alle viisivuotiasta. Tai kaksi pienintä eivät juoksennelleet kovasti, olivat vaipoissa ja kannettavia yhtäaikaa. Ikäeroa on 1 vuosi ja 4 kuukautta. Nuorimmaista kun olisin imettänyt, keskimmäinen yritti käydä vessassa imeskelemässä vessaharjaa. Siinä sitten äiti ravasi yläosa paljaana, tissit liehuen, pelastamaan tilannetta. Jotenkin elämä kuitenkin asettui rutinoituneisiin uomiinsa ja asiat sujuivat suhteellisen normaalin puitteissa. Lähikaupan kassalla sanoin joskus, että seuraavassa elämässä hankin sitten lapset isoilla ikäeroilla. Vaikka kymmenen vuoden välein. Vanhemmasta lapsesta saattaisi olla apua pienemmän kanssa.

Sitten tulikin se seuraava elämä ihan tässä saman elämän aikana. Iltatähti tilaukseen pitkällisten ikäpohdintojen jälkeen. Nuorin tytöistä oli melkein yhdeksän Toukon syntyessä. Vielä samana päivänä, kun ultraäänestä selvisi vauvan sukupuoli, olin aamulla ostanut tyttövauvanvaatteita. Vauvathan olivat mielestäni aina tyttöjä. Meillä oli ollut hyvin tyttövaltainen sukukin. Sisareni oli hiljattain saanut pojan, mutta eihän se mielestäni minuun sinänsä liittynyt mitenkään. Sukupuolella ei ole koskaan ollut minulle tai Siipalle väliä sinänsä, nyt joutui vastailemaan ihmisten kysymyksiin, miltä se nyt oikein tuntuu saada vihdoinkin se poika. En osannut vastata. Enkä osaa vieläkään vastata, miltä se nyt tuntuu kun on poika. Olen yrittänyt sanoa, että kyllä se ihan on tavallinen ja samanlainen vauva ja lapsi ja rakas, vaikka vaippaa vaihtaessa täytyykin toisinaan suihkua väistellä. Raskausaikana tosin olin kauhuissani kun vauva rassu sai mielestäni kramppeja tai hermostollisia värinöitä. Sisko lohdutti (sisäisesti kai nauraen), että siltä tuntuu, kun poikasikiö harjoittelee vedenpoistoa...

Yksi asia, minkä nyt olen oppinut poika- ja tyttölasten eroista on se, että pottatuoleissa oleva nystyrä edessä keskellä, ei olekaan vain sitä varten, että lapsi ei pyöriskele hulluna istunnon aikana. Sillähän on oikein oma merkityksensä! Toukoa odottaessani ostin hienon retropottatuolin. Nyt sitä testaillessamme olen huomannut sen olevan tyttöjen tuoli. Nesteet tulevat potan ja istuinosan välistä lattialle. Suuri harmistus. Hieman lohduttaa, että nystyrällä varustettu uusi keija on sentään keltainen. Pahaksi onneksi myös Iltatähti on ihastunut enemmän retroversioon ja hakee sen aina piilosta esiin. Nyt on pakko sanoa hei hei, pottatuoli ja laitettava istuin eteenpäin. Vai kannattaisiko jo näillä ikävuosilla jättää varastoon odottelemaan lastenlapsia? Hei hei, pottatuoli myös siitä syystä, että tässä nämä omat vauvat ovat. Ei ole enää tulossa uusia pissapöksyjä tähän huusholliin. Haikeaa, mutta toisaalta huojentavaa. Onneksi maailmaan saapuu vauvoja myös lähipiiriin ja minäkin saan käväistä heitä haistelemassa.

Ja kyllä, huomattavasti Iltatähteä vanhemmista lapsista on ollut aivan suunnaton apu. On täysin eri asia hoitaa kolmea alle viisivuotiasta miehen ollessa töissä, kuin että viisi hoitaa yhtä pientä.

Tyhjänpäitten

Minulla ei ole yhtään mitään sanottavaa yhtään mistään tällä hetkellä. Mutta kun pitäisi taas hoidella paperiasioita, niin koen huomattavan mielekkääksi avata mieluummin tyhjä sivu blogista ja kirjoitella jotain. Syksy ei todellakaan ole lempivuodenaikani. Kaikki on rumaa, märkää, inhottavaa ja ikävää. Tekemättömät työt irvistelevät nurkissa ja puhti on täysin poissa. Sain virkattua yhden villasukan. Koskahan olisi tarmoa tehdä pari kaveriksi? Lattiat alkavat olla viileät ja tossutkin ovat kateissa. Aamulla herääminen on pimeyden vuoksi vaikeaa, sarastuslamppua en oikein voi käyttää ettei Iltatähti heräisi kanssani 4.30. Nukkukoon rauhassa vielä aamuun saakka.

Voi melankolia!

Tauottomista sateista huolimatta olemme Siipan kanssa jaksaneet istua terassilla iltaisin öljylyhdyn valossa. Vuotavan päivänvarjon tiputellessa kylmiä pisaroita niskaamme. Toissapäivänä makoilin sohvalla peittojen alla hyvän kirjan kanssa. Kai tässä vuodenajassa kuitenkin on joitain ilonkin aiheita. Vai onko? Ainakaan vielä ei sada räntää.

Autoni Tuhnu teki äkkikuoleman puolitoistaviikkoa sitten. Kesken jäi työmatka aamuruuhkajonossa metsäisellä taipaleella 40 kilometriä kotoa. Onneksi sain alamäen vauhdilla koslan linja-autopysäkille pois takana tulevan rekan edestä. "Jakopäänhihnanrattaan hampaat" olivat murtuneet (termit todennäköisesti aivan pielessä mutta kuulostaa vakuuttavalta). Korjaamon arvio laskusta 400-2000 euroa riippuen siitä hajosiko sylinterit samalla (tai jotkut muun nimiset ihmeosat). Ei siinä mitään, osasin minä hinausauton soittaa mutta tietenkin oli aivan kamala pissahätä. Jos auto jättää tielle metsäisellä osuudella, niin miksi ihmeessä juuri siinä kohtaa jossa on vain avoimia hevoshakoja ja talot ihan tien varressa. Ei mitään mahdollisuutta puskapissalle. Ketutti armottomasti ja seuraavaksi tietenkin alkoi myös sataa vettä. Voihan torttu. Siippa saapui pelastamaan ja vesisateessa siirrettiin sementtisäkit hylystä toiseen autoon. Ehdin vielä huoltoasemallekin ajoissa.

Tuhnu on edelleen korjaamolla. Onneksi selvisi ilman suurempia vahinkoja. Auto saa kuitenkin poistua muualle. Tasan vuosi sitten jäi myös työmatka kesken kun jarru- ja ohjaustehosteet katosivat motarilla 120 vauhdissa laturin hihnankiristimen jonkun osan irrotessa (tai jotain! Ihan outoja sanoja.). Mikä ihmeen maanantaikappale tuo auto on? Ja eikö nämä nyt ole sellaisia vikoja, jotka voi korjata sukkahousuilla, kun hihnoista puhutaan?! Toisaalta sukkahousuilla saattaa olla muutakin käyttöä jos joutuu ryöstämään pankin.

Eipä siinä, hankaluudet kuuluvat elämään. Viikonloppuna ajattelin lähteä seuraamaan mumman jalanjäljillä ja keittää äidiltä lainaamallani mehumaijalla puolukkamehua. Sain pussillisen puolukoita Toukon hoitotädiltä ja tämän mieheltä vastineeksi kipinäsuojukseen leikkaamastani graniittilaatan suikaleista. Aiemmin sain jo kanttarelleja.

Mehumaija on mitä ilmeisimmin alkuperäisessä pakkauksessaan vuodelta 1984. Onneksi paketissa oli myös ohjekirja. Tajusin nimittäin, että minulla ei oikeastaan ole mitään hajua, miten laite toimii tai mitä siihen mehuun sitten lisätään vai lisätäänkö. Mumman kanssa keitellessä keskityin enemmänkin siihen makeaan mössöön joka vaahtona kuorittiin pois. Vai olisiko se mumma keittänyt kuitenkin silloin hilloa? On niin kummallista kun nykyään neuvojen kysyminen toiselta ihmiseltä on jäänyt googlen jalkoihin. Mieluummin sitä jonkun henkilön kanssa juttelisi, mutta tuntuu, että on vaivaksi, kun yksinkertaisiin asioihin saa tiedon netistä. Kohtahan kaikki keskustelut kuihtuu, säästäkään ei voi puhua. Senhän näkee tunneittain ja paikkakunnittain Forecan sivuilta ja jos se ei riitä, voi katsoa webbikamerasta miltä vaikka Oulun Rotuaarilla näyttää.

Latasin marjat mehumaijan hedelmäkoriin (arvelin, että hedelmä ja marja voidaan tässä tapauksessa rinnastaa). Päätin perehtyä Marttaliiton sivuihin myöhemmin ja ryhdyin tekemään kirjanpitoa. Ja UNOHDIN ne marjat maijaan ja maijahan oli lämpimässä pöydällä. Olen luullut, että puolukka säilyy hyvin, mutta ei sekään liikoja kestä. Tuolla nuo ovat nyt käyneelle haisevia. Voisikohan niistä vaikka likööriä uuttaa kun viinakin olisi jo itsessään? Että sitä pitää olla laiskuuttaan tohelo. Kovin on kivikkoista välillä toteuttaa kodinhoidollisia ambitioitaan.

suodattimia ja suodattamista

Nyt on kuulkaa tyhjä olo! Olen paljastanut vanhan ja maailmanlaajuisesti levinneen salaliiton. Autostani oli tullut ihan tuhnu kiihtymään. Vaikka kuinka kenki kaasua kiihdyttääkseen, vauhti ei vain kasvanut. Moottorin ääni muistutti esihistoriallisen kasvissyöjän kaihoisaa ja matalaa lemmenhuutoa jättiläissaniaispuskassa kun viriilimpi uros vei sen verevimmän brontoneidin. Bensankulutuskin oli niin suurta, että tankkialus rahtasi yhden laivallisen viikossa pelkästään minun koslaani varten. Siippa tuli hätiin ja toi uudet sytytystulpat ja ilmansuodattimen. Olen suhtautunut tietynlaisella kunnioituksella miesten "autojen rassaamiseen" ja pitänyt sitä kaikin puolin monimutkaisena. Niin se varmasti osittain onkin, mutta jotkut hommat voivat näköjään olla helppojakin. Ilmansuodattimen vaihto vastasi vaikeusasteeltaan pölypussin vaihtamista imuriin ja tulppien korvaaminen uusilla oli jotain hehkulampun tai sulakkeiden uusimisen tapaista. Pienoinen pettymys. Jälkeenpäin ajatellen, olisi todellakin pitänyt tunnistaa moottorin ääni samaksi, kuin tukkoisen pölynimurin falsettiin kohoava honottava ulina.

Vaikka uusien asioiden oppiminen on mukavaa, on syytä varoa, mitä mainostaa osaavansa. Siinähän saattaa jatkossakin joutua hommiin. Siippakaan ei millään opi pesemään neuleita kutistamatta niitä. AHAA! Tämähän on suunniteltu juttu! Jos silloin tällöin mokailee hommassa, sitä ei enää pyydetä tekemään. Kaaraan pitäisi ilmeisesti vaihtaa myös öljynsuodatin. Se kuulostaa niin sotkuiselta työltä, että saattaa joutua lakkaamaan kyntensä ja pyytää alfaurosta hoitamaan asian ettei kynsilakka lohkeile. Jäähdytysnestettä ja öljyä sentään suostun lisäämään.

Ja se salaliitto: "Vaimo, menen autotalliin korjailemaan autoa." tarkoittaa "Vetäydyn omaan rauhaani tekemään omia juttujani pakoon imurointia ja pyykkikonetta, tee sä ne kun ovat tylsiä hommia."

Kumman suodattimen vaihdat mieluummin? Omassa rauhassa oluen ja hyvän musiikin kera vai armottomassa kiireessä kontillaan roskaisella lattialla, perunaveden kiehuessa hellalle ja jälkikasvun apinoidessa taas jossain kehitysvaiheen turbulenssissa?

Luksusta äitienpäivänä

Ah autuutta! Heräsin jo kello kuusi hiljaiseen taloon ja olen saanut pyöriä  rauhassa tietokoneella kahvin kera koko aamun. Aika hyvä äitienpäivälahja sanon minä. Ihan luksusta. (Tietenkin lasten onnittelut, kahvinkeitot ja kortit ovat erittäin tärkeitä ja mieluisia. Lisäsin tämän sivuhuomautuksen ja itsestäänselvyyden sitä mahdollisuutta silmällä pitäen, että lapsukaiset lukaisevat kirjoituksiani, terkkuja vaan.) Mietin tässä kolme ja puoli tuntia myöhemmin, että pitääkö minun nyt hiippailla takaisin peittojen alle ja teeskennellä nukkuvaa? Yksi lapsista on yökylässä, kaksi on teininukkujia ja unta riittää iltapäivään, nuorin ei taida vielä tajuta mitään herättelemisistä äiskänpäivänä. Saattaa olla, että joutuisin vetelemään pitkään niitä koiranunia. Nämä juhlalliset aamuherätykset ovat viime vuosina venyneet aina vain myöhäisemmäksi. Saattaa olla, että aamukahviperinne on meillä tullut tiensä päähän. Olen vapaa liikkumaan makuuhuoneesta äitienpäivä aamuna!

Iltatähti heräili juuri, tästä alkaa taas äidin päivä. Hyvää äitienpäivää kaikille asianosaisille!

http://ekortti.hs.fi/juhlapaivat/aitienpaiva
Kortin ehtii vielä lähettää tästä linkistä!

Bussimatkailua

Angry bitch-Hortensia täällä hei! Taivaalta sataa liioitellusti valkoista paskaa (jos netissä toiset voivat näyttää pyllyään, niin omin luvan saada käyttää karkeaa kieltä, kyllä paskaa)! Alleviivatakseen mahtiaan ja taka-talvea pilvet heittelevät ylisuuria hiutaleita yhtenäisenä massana alas. Keljuttaa kokonaisvaltaisesti ja pistää vihaksi koko vartalon mitalta! Yritän jättää asian täysin ilman huomiota ja suljen verhot. Ja postilaatikolle menen silmät kiinni!

Eilen käväisin eteläisessä pääkaupungissamme tapaamassa ystävää 20 vuoden takaa. Tai ei ystävä missään takana ole ollut näitä vuosia. Elämää ollaan käyty eteenpäin välillä yhtä matkaa. Olemme olleet töissä samoissa paikoissa ja meillä on sama määrä lapsia, jotka ovat syntyneet hyvin samoihin aikoihin. Olemme myös melkein saman ikäisiä ja meillä on samankaltainen tausta. Välillä matkaa on taivallettu enemmän tahoillaan.

Löysinpäs mukavan nostalgisen
Suomen Linja-automuseon
  hakurin bussiaikatauluihin osoitteessa:
http://www.slamu.fi/aikataulut.php
Kuva heidän sivuiltaan.
 Tämän liikennöitsijän kalustolla en ole koskaan matkustanut.

Vaikka olenkin asunut muutaman vuoden täällä etäämpänä ja käynyt pääkaupunkiseudulla päivittäin töissä, sinnepäin suuntautunut bussimatkailu on kuitenkin jäänyt vähemmälle. (Kyllä kyllä, se olisi ekologinen vaihtoehto työmatkailuun, mutta ei valitettavasti mahdollista.) Ensimmäisen kerran hyppäsin pitkänmatkan pikavuoron bussiin muutama vuosi sitten. Voi valtavaa, meno oli kuin lentokoneessa konsanaan. Edessä huiteli käsimerkkeineen bussiemäntä ja muistutti turvavöistä (ei varsinaisesti kai mitään käsimerkkejä, olipa vain vilkas ihminen, joka heilutteli puhuessaan käsiään). Kuulutuksista selvisi niin ajokeli, kuin pysäkitkin. Hän myös kierteli jakamassa aikakauslehtiä luettavaksi. Sen jälkeen kun oli kiertänyt rahastamassa matkan hinnan. Bussissa tuoksui hyvältä, siellä oli hyvä ilmastointi helteellä ja ajoneuvossa oli myös vessa. Hieman toista, mitä olen aikaisemmin ja varsinkin 1970-80-luvun lapsuusmaisemissa maaseudulla, toisaallapäin Suomea, kokenut. Lapsuuden bussit nyt olivatkin ritsoja koulukyytejä, joilla rahdattiin oppivelvollisia aamulla yhteen, ja illalla toiseen suuntaan. Matka ulottui pisimmillään läheiseen kaupunkiin, 24 kilometrin päähän, missä aukesi valtaisat ostostaivaat ja ammattikoulujen astinlaudat vapaaseen tulevaisuuteen. Lapsen mielestä. Kyseisessä kaupungissa oli alkuunsa yhdet liukuportaat ja oli varsinainen tapahtuma päästä niillä ajelemaan. Ihan hengitystä salpasi.

Eilen lähdin bussipysäkille hyvissä ajoin. Paikalliset tavat eivät ole vielä kokonaisuudessaan avautuneet minulle. Olen ollut ymmärtävinäni, että kaikkia pysäkillä olevia tervehditään. Mutta en ole siitä varma. Oletukseni perustuu siihen, että kun pysäkille saapuu, kanssaodottajat katsovat hyvin pitkään ja suoraa kasvoihin. Useinmiten kukaan ei kuitenkaan tervehdi ensin. Tai välttämättä takaisinkaan. Hyvin hämmentävää. Mikäs se olikaan se psykologinen tutkimus, jossa mitattiin tunnistamiseen käytettyjä sekunteja ja missä vaiheessa katsominen muuttuu kiusalliseksi? Täällä sekunnit ovat pidempiä. Kokemukseni mukaan isommissa kaupungeissa pysäkeillä ei tervehditä, eikä oikeastaan edes nähdä muita ihmisiä. Jos joku puhuu, sen täytyy olla hullu, humalassa tai huumeissa. Silloin on turvallisempaa jättää vastaamatta ja mielestäni epäloogisesti kääntää selkänsä. Parempi että ei näe vaarallista hullua jos alkaa hosua puukolla? En ole vielä oppinut pois tuosta käytöksestä. Tälläkertaa saavuin paikalle ensimmäisenä ja ajatuksissani unohdin miettiä tätä moikkailuongelmaani, seuraavan matkustajan saapuessa. Hetken kuluttua muistin asian, mutta silloin oli jo myöhäistä. Kamalaa, nyt tuo pitää minua tylynä ja ylpeänä, kaikki tulokkaat ovat ihan unkkeloita katsekontaktia välttäviä läpikatsojia! Yritin seistä paikallani huomiota herättämättä, pää auton tulosuuntaan kenossa. Tässäpä näin minä huoletonna seisoskelen ja vitsi miten mielenkiintoni on nauliutunut kadun vastapuolelle rakennusmiehiin. Jonkin ajan kuluttua jalat alkoivat puutua ja niska kipeytyä. Heiluttelin varpaitani kengissä, mutta lopulta oli pakko liikutella koko jalkoja. Ja horjahdin. Naamioin horjahduksen tarkoitetuksi tekemällä sen myös toiselle puolelle. Repeilin henkisesti keskenäni, kun mieleeni tuli sisareni minulle joskus tuubi-linkkinä lähettämä Ranuan kummien jakso, jossa kahvilantäti yrittää tutustua asiakkaaseen ja peittelee mielestään outoa käytöstään tekemällä jotain vielä oudommin. Valitettavasti en videota enää mistään netin syövereistä löydä. Hankkikaa dvd! Loistopätkä! Tilanne oli kutakuinkin samanlainen liikehtiessäni odotuspaikalla. Virnuiluni muistamalleni sketsille vielä pahensi tilannetta. Onneksi en päässyt pääni sisällä hysteerisen naurun asteelle.

Takaisinpäin matkustaessani aloin jännittää linja-autosta poistumista. Ajatella jos vaikka ajan pysäkin ohi! En ymmärrä miksi niin kävisi. Ja vaikka kävisi, niin seuraavalta pysäkiltä joka on matkahuolto ja takuuvarma pysähdyspaikka, matkaa takaisin on vajaan kymmenen minuutin kävely. Jopas olisikin aivan kaameaa! Eri asia, jos olisi mahdollista nukahtaa ja tulla ajetuksi satojen kilometrien päähän, itse uinaillessa kuola poskella ja kuorsaten. Samaa jännitystä koin opiskeluaikoinani junamatkaillessa. Junan eteiseen oli pakko tunkea jo 20 kilometriä ennen asemaa. Jonkinlainen hivutustaistelu on kuitenkin bussissa meneillään pysäkin lähestyessä. Ensin poisjäävät ryhtyvät liikehtimään, sitten keräilemään kamojaan päälleen. Kaikki odottavat, että joku painaa nappia. Kukaan ei paina, lisää liikehdintää ja lopulta joku jolla ei hermo enää jännitystä kestä, painaa stop-nappia. Huh, voin poistua autosta yhtenä laumasta. Mikä juttu tämäkin on? Eikö sitä nappulaa voi soitella hyvissä ajoin, onko se jotenkin noloa ilmaista liian aikaisin, että tuollahan se poistumispaikka on lähestymässä? Tuskin kuski sitä hälytystä unohtaa.

Ystävää oli ihana nähdä! Matka oli siis vaivan arvoinen. Pitäisi todellakin käydä useammin kodin ulkopuolella, että pääsisi tästä voimakkaasti orastavasta mökkihöperyydestä eroon. Olen päättänyt, että minulla on nyt oma "hovivirkkaaja". Sain matkaan mukaan tuliaisen Iltatähdelle. Angry birds-pipon!  Touko juoksenteli koko ilan myssy päässään vaaleanpunaisia nukenrattaita työntäen. Olisin halunnut laittaa kuvan päähineestä tähän, mutta jompikumpi alakoululaisista on sen päähänsä kouluun mennessään laittanut. Ehkä sitten myöhemmin. Jäin heti vaihtarin velkaa, seuraavaksi siis mietintämyssy päähän ja jotain vastinetta toteuttamaan, kunhan laiskuudeltani jaksan.

Olen kai jotenkin jäänyt lapselliselle tasolle, kun välillä ihan tyhmät asiat jaksavat naurattaa loputtomiin. Eilen Orvokki pyysi tuomaan kaupasta "angry bitch" limsaa (tarkoitti angry birds). En ole vieläkään lakannut hihittämästä vedet silmissä. Vähän jo huolestuttavaa. Joskus aikanaan minulla oli happy cow merkkiset kengät. En koskaan päässyt perille siitä, että tarkoittiko lehmäviittaus minua vai sitä, että paras lehmä on kuollut lehmä. Hymyilytti kuitenkin joka kerta kun kengät vetäisin jalkaan. Angry bitch-nimenä saattaisi toimia, voisi olla vaikka teräsvahvistettujen käsilaukkujen merkki. Tuoteperheeseen voisi kuulua myös kynsiviiloja. Ja limussa pitäisi tietenkin olla katkera maku.

Käväisin OmaPiha messuilla torstaina. Kaikenlaista ihanaa oli pilvin pimein hallin täydeltä. Suunnistin kuitenkin vakain askelin ja hajun perusteella sipuleiden ja juurakoiden myyntipaikalla. Ne tosiaan lemuavat pitkälle (etäisyyden määritelmä)! Ostin lisää daalioita ja säkin gladioluksen sipuleita. Tee itse-kukkia! Olen yrittänyt olla pihan kukkivien kasvien kanssa johdonmukainen. Koetan pitää itseni kurissa edes niin, että jokaiselle hankinnalle täytyisi olla paikka mietittynä. Ja värit voisivat olla toisiinsa sopivia. En onnistunut seuraamaan säännöstöä. Gladiolukset (50 sipulia) ovat monivärinen sekoitus, eivätkä välttämättä sovi niille varatulle paikalle. Uusille daalioille ei ole ollenkaan paikkaa ajateltuna...

Sipuleiden kanssa on sellainen riskitekijä mukana, että vättämättä en niitä ajallaan saa maahan. Tai maasta ylös. Täytyisi keskittyä liljoihin ja perennoihin jotka voi jättää penkkiin talveksi. Viime syksynä poikkeuksellisesti sain istutettua sipuleita. Oikein ajatuksella valitsin aurinkoisen ja lämpimän paikan, aikainen kukinta silmissä siintäen. Taas petti johdonmukaisuus. Talven aikana olen lapioinut sipulipenkin päälle julmetun lumikasan käytävältä. Nyt pihalla muut seinustat ovat paljaana, naapurilla viissenttiset idut ja minulla lumipenkki. Yhtenä aamuna kävin aamutakkisilla lapioimassa kasaa alemmas. Naapurin mies totesi, että "sä oot sitten päättänyt ruveta tekemään kevättä". En kyllä enää edes muista mitä sipuleita maahan piilotin. Elän jännittävästi huonomuistisuuttani, mitähän maasta tulee vai tuleeko mitään?

Muutenkin suosittelisin itselleni tuettua puutarhanhoitoa, jonkun asiantuntijan ohjauksella. Pihassa seikkailee 3-4 pensasta ja puskaa joiden paikkaa siirrän joka vuosi. Aluksi siksi, että Siippa pöllyytti projekteineen koko pihan, kohta toisensa jälkeen auki. Minä juoksentelin jos jonkinlainen pöheikkö sylissäni siirtelemässä vanhaa kasvillisuutta turvaan. Malva-parkakin oli samana kesänä kolmessa eri paikassa. Siipalle sanoin useasta kasvista, että kaiva ihan mistä muualta, mutta tuo on tuossa turvassa. Ja jotenkin juuri se kohta oli sitten jäänyt mieleen kaivamista vaativana paikkana. Ikivanhan ihanan runsaan unikko ja päivänlilja penkin päälle, ukkokulta kasasi tontilta kaadettujen puiden rungot. Lumen alta paljastui tuholaisen uusin saavutus, syysasterit ovat betonilaattakasan alla.

Yhteispohjoismaisen kasvi ja kaivanto-rallin jälkeen olen siirrellyt pensaita siksi, että hoito-ohjeita uhmaten olen ne vääränlaiseen kasvupaikkaan tyrkännyt. Rhodon yritin saada väkisin menestymää aurinkoisella paikalla. Avara luonto voitti ja päätin lopulta siirtää kituvan tikun varjoiseen paikkaan. Kuinka ollakkaan, sain puskan kaivettua maasta, mutta into lopahti just siihen ja talvi yllätti ennen uuteen paikkaan viemistä. Rhodo vietti talven juuret paljaana nurinniskoin lumihangen alla ja voi todella hyvin keväällä. Ensimmäistä kertaa ,taimitarhalta tuomisen jälkeen, teki kukkiakin seuraavana kesänä.

Tuhosin tuossa edellisenä keväänä miehen ruusupensaat. Miehen sen takia, kun on ne (rumat) pihaan tuonut. En minä tahallani, tyhmyyttäni vain. Leikkasin ruusut keväällä liian alas. Tuhosin kuulemma jalostusoksan. Tuollaisesta(kaan) koskaan kuullutkaan... Nyt ennen hillitty kaunismuotoinen kasvusto punkee ylös valtavan pitkiä pajumaisia oksia. Ennen vain kaksiväriset kukat olivat rumia, nyt koko kasvi.

Perinteisesti kaiken kitumisen vastapainoksi rikkaruohot ja orapihlaja kukoistavat kiusakseni. Kitkeminen on ahterista ja vielä enemmän ärsyttävää on orapihlaja-aidan leikkaaminen. Niin ja sitten myös lavapuutarhan salaatit rehottavat. Syksyllä salaattipuut huojuvat sähkölinjoja hipoen.. Ylikasvanut salaatti on hassu näky, varsinainen salko. Kai tässä muutaman vuoden kuluttua kyllästyn puutarhasekoiluuni ja luovutan, pyydän Lemminkäisen miehet hommiin.

Herra Murphyn kosiomatka

Siippa lähti vuoden ainoalle yön yli kestävälle laskettelureissulle. Ja heti Herra Murphy näki tilaisuutensa tulleen ja lähti riiaamaan. Aamulla vastassa oli Iltatähden patjoja myöten pestävä sänky, viirus tietokoneella (tämä on toinen laite), korvatulehdus, vatsatauti, vettä kellarissa ja puhelimen kadonnut laturi (puhelimessani on superakku sitä täytyy ladata vain noin kuukauden välein. Kuka perhana sitä laturin sijaintia enää sitten muistaa! Tietenkin akku piippaa juuri nyt viimeisillään). Nyt lähti kyllä herra ryppyilemään väärälle tädille! On tässä muutakin kierretty kuin tahkoa ja ongelmanratkaisu on toinen nimeni (Hortensia Ongelmanratkaisu Hanttipatu, päivää)!

Troijalainen hoidettu, kellarin ronkkelit avattu ja laturi löydetty. Ensiapulääkkeet korvaan on annettu ja päivystys/apteekki-matka edessä (45 km suuntaansa). Pyykit pyörii koneessa. Ah, ma nauran sulle Murphy, anna tulla vaan! Äititartsani peittoaa sut yksi-nolla ja ajelee ylitsesi panssarivaunulla (peruutankin vielä)!

Ei kai kannattaisi manata esiin lisää, Touko nykäisi tietokoneesta johdon irti ja uudelleen käynnistäminen tuotti ongelmia. Tunki itsensä pakastimen ja seinä väliin ja yritti päästä kissanhiekkalaatikolle leikkimään (tunnustan, ihan vähän ehti). Mukulan perässä juostessa pyyhin kasvorasvat käsistäni työtuoliin ja rahkat astiasta hihaani. Hohhoijaa, kakrut takapenkille ja suhaamaan. Toivottavasti kosla ei jätä tienvarteen. Tämä päivä mennään tähtäimessä ilta ja sauna.

Lisäys: Päivä kohta pulkassa eli puupalikassa erinäisten parkkihalli ja apteekin muutto- sattumien jälkeen. Ja voi että miten ison mitalin saankaan vuoden (äitinä) puolisona kun en Siipalle marissut tai tiedottanut kertaakaan! Ajatella, koko sen kuuden tunnin vuoden kohokohdan aikana (kuuden tunnin liput rinteeseen)! Vähintäänkin dimangeja satelee.

Seinäpaperit

 Olen pelannut itseni sisustuksellisesti pussiin! Monessakin huoneessa. Muutama vuosi sitten hirveällä halulla valitut tapetit ovat päässeet voitolle. Ihanat kuosit ovat alkaneet ärsyttää, kun ne määrittävät hyvin tarkasti sekä muun sisustuksen värit, että kuviot. Keittiössä yhdellä seinällä meillä on Lim & Handtryck:n jugend tapetti. Rullat sain tilattua Rakennusapteekin kautta, suoraa tätä ei heidän valikoimissaan ollut, mutta Lim & Handtrykin sivulta saatujen tietojen perusteella tilaus onnistui nopeasti ja kätevästi. Mukavaa, kun ei tarvinnut jännittää omaa kielitaitoaan. Muut seinät ovat maalattuja. Keittiötä maalattiin useita kertoja, kun oikea värisävy ei tahtonut millään löytyä. Liian punaista, liian sinistä ja liian keltaista tuli kokeiltua, ennenkuin tajusin lähteä maalikauppaan tapetinpala mukanani. Siitä sitten myyjä sai skannattua oikean värisävyn ja sekoitteli sopivan maalin. Värisävyn olen ristinyt "nikotiiniksi". Ihan samanlaiseksi oli olutravintolan valkoinen seinä värjääntynyt vuosien tupakoinnin jälkeen (aika ennen tupakkalakia). Luulin aina, että seinä oli kellertävä, mutta oikea väri paljastui, kun pesin seinällä riippuvia koristepannuja. Pidän tapetista edelleen, sen alkuperä on 1900-luvun alusta. Tällaisella tapetilla oli päällystetty Tukholman Södra Teatern:n lämpiö. Väristä en tiedä onko alkuperäinen, myynnissä on kahta muutakin sävyä.

Tapetti itsessään on hieno, MUTTA asumme 1940-luvun lopulla rakennetussa tyyppitalossa. Sinänsä jugend-kuvio ja väri ei mielestäni riitele 1950-luvun sisustus- ja arkkitehtoonisten ratkaisujen kanssa. Ongelmana on oma häröily muun esineistön ja kangasvalintojen kanssa. Olen täydellisesti retkahtanut 1970-luvun retrokankaisiin ja kirkkaisiin väreihin. Johtuneeko Iltatähden aikaansaamista hormonimuutoksista vai yleisen retrobuumin apinoinnista? En tiedä, mutta asuntoomme sopimattomia kankaita on ilmaantunut useampia. Jos olisi visuaalisesti taitava, voisi eri aikakausien tyylien yhdistelmistä tulla mielenkiintoinen sisustus. Jotenkin kuitenkin jurppii tämä linjattomuus. Oma koulutus ohjaisi seuraamaan yhtenäistä tietyn aikakauden linjaa. Mutta eihän kotiaan kai kannata museoksi muuttaa? Saahan se "elämän kerrostuneisuus" näkyä? Mä HALUAN käyttää mun retroverhoja! No kuka estää, eikä meillä liikoja vieraitakaan käy, joten kuka edes näkisi.

Värien kanssa saattaa tulla nopeastikin ähky. Edellisessä asunnossamme maalasimme makuuhuoneiden seiniä hyvin voimakkailla väreillä. Vuosikausien asuminen valkoisten lastulevyjen ympäröimänä kyllästytti täydellisesti. Muutto tähän taloon tuli reilun vuoden jälkeen. Jo silloin värit olivat alkaneet melkein ahdistaa. No ne olivatkin aivan hirveän voimakkaita: turkoosia ja tummaa luumua, esimerkiksi. Tällä vastassa oli lilaa, vaaleanlilaa ja vihreää.Väriterapian pakkohoitojakson jälkeen olen alkanut näkemään vaalean (valkoisen) eri sävyissä ihanaa harmoniaa. Niihin pystyisi yhdistämään sujuvasti retronruskean (ei sitä vihertävää vauvankakan väristä vaaleanruskeaa vaan tumman ruskean) ja kirkkaan punaisen tai oikeastaan mitä tahansa. Vähän luulen, että nuo retrokankaat tulevat jossain vaiheessa olemaan mielestäni liian värikylläisiä. Mutta palaavat taas sitten aikanaan mielitiettyjen sarjaan. Tällä hetkellä kaappien kätköissä uinuu kokonainen, jonkun toisen asunnon kangasvalikoima. Sisustan kirppisostoksillani rinnakkaistodellisuuden kämppää, jossa kerni kiiltää ja pallotuolit pyörii. Nämä tapetit rajoittavat kankaiden käyttöä.

Joopa joo, kaaos ja liikaa kamaa, jota ei oikeastaan tarvitse. Ja joihinkin ratkaisuihinsa kyllästyy, ennenkuin kokonaisuus on valmis. Pitäsikö aloittaa alusta? Mistä sitä tietää mitä muutaman vuoden jälkeen halajaa? Luulen, että olohuoneen tapetti on pakko vaihtaa. Siihen ei sovi mikään muu verho kuin perunasäkinvärinen tai luonnonvalkoinen kappa , jotka ovat kulkeneet matkassa jo monta vuotta. Tylsää. Mitäköhän oikein valintaa tehdessäni ajattelin? Onneksi tapetoitu seinänpätkä on pieni. Ei kyllä taida Siippa tykätä ajatuksesta. Saatiin riitakin aikaiseksi vuotia laittaessa. Hyvä parisuhdehan perustuu avoimuuteen ja siksi mainitsenkin aina heti kaikista "puutteista". Muuten meni hyvin tapetointi, seinä vain oli aluksi väärä.


 Joskus kauan aikaa sitten eräs miespuolinen tuttavani sanoi, että naiset puhuvat aina verhoista ja syövät aina suklaata. Osittain kohdallani totta, suklaa on loppu.

Jahas, lisätäämpäs tähän päivän kuva-arvoitus. Mikäs se siinä onkaan? Arvauksia?

Joo, sehän on muovinen ruokalappu suoraa kuivausrummusta. Ihan ite tehty! 

Projekti kalusto kuntoon

Kovia takapenkinkuskeja nuo joutsen naiset. Pariskunta lensi määrätietoisesti ja suoraviivaisesti läpi taivaan lauantai aamulla. Ihan hyvin näytti menevän, mutta toinen nalkutti kovaäänisesti ja tauotta koko matkan. Niin, saattoihan se olla se ukkokultakin äänessä, en osaa joutsenten sukupuolia erottaa toisistaan lennossa. Enkä kyllä maassakaan (poden jonkinasteista lintukammoa). Välillä näytti, että edellä lentävä yritti pakoon puolisoaan. Otti sellaisia spurtteja välillä, että toinen joutui kaula nykien räpiköimään perässä. Tosiasiassa kai kyseessä oli tiedotus matkan suunnasta. "Käännyttiinkö sinne tuon kallionkumpareen kohdalta vai vasta järveltä?!". Nauratti, miksi sitä pitää niin kovaa toitottaa, kun toinen tulee ihan pyrstöhöyhenissä perässä, eikä muita lintuja näy koko taivaankaaren matkalla. Kai se näyttää samalta, kun käydään Siipan kanssa vaikka kaupassa. Täytetään ilmatilaa turhalla jorinalla perunoista ja sipulista, vaikka ei niihin kai toisen kommenttia tai vahvistusta tarvitsisi. Eniten kuitenkin hymyilytti se, että seuraavaksi tulevat myös kurjet peltojen sulavesiin. Sehän taitaa olla kevät tulossa sittenkin! Toissapäivänä ehdotin Siipalle, että käyn hyppimässä tonttia verhoavassa puolimetrisessä lumihangessa. Lumi painuisi ja sulaisi ehkä nopeammin pois.

Perjantaina minusta puhuttiin radiossa. Joo-o, ihan totta! Pahimmat hammaslääkärikammoilijat ovat kuulemma nelikymppisiä naisia. Hörähtelin aikani, ennenkuin tajusin, että sehän olen minä. Torstaina illalla oli taas viimeinen jäljellä oleva viisaudenhammas alkanut vaivata ja hörähtelyni oli paksuposkisen suutaan aukisaamattoman mörinää. Keskivertoisuudestani sisuuntuneena soitin heti hammaslääkäriin. Enhän mä nyt halua olla pelkoinen (enkä muuten nelikymppinenkään)! Minähän en pelkää mitään (paitsi kaikkea pimeällä)! Vuosikausia sitä on luullut, että kipunsa pitää vain kestää, kun tuo vihapito hammas on aina hoidoissa tuonne puheonkaloon jätetty. Akuuttiajalla sain lääkekuurin ja "mahdollisesti hampaat ja kielen ruskeaksi värjäävää"-purskutusnestettä, Korson lyyliä = corsodyl. ("Väri vastaa kahvin aiheuttamia tummentumia ja poistuu itsestään. Lääkäri saattaa joutua poistamaan tummentumat". Vaaaat?! Poistuu vai ei poistu itse??).

Tänään minusta otetaan kuvia. No ei niitä kiinnosta kuin jauhantaluiden röntgenkuvaus. Turha laittaa tukkaa nätiksi. Tämänkin olen jo tehnyt aiemmin, kahdesti. Jos tällä kerralla saisi vaikka yhden kuvan mukaan, kuten sikiön ultraäänikuvauksista. Laittaisin sen kehyksiin ja eteisen seinälle. Olis vieraita vastassa aina kestohymy. Sinnehän tuo sopisi sen aiemmin esittelemäni pääkallolipun viereen.

Sitten pitäisi ainoastaan tilata se varsinainen aika hampaan poistoon. Kainalot hikoilevat valmiiksi ja nenä ja sormempäät ovat valkoiset. Jo sana suukirurgia on ihan kamala. Josko tämä elämä sitten kuitenkin helpottaisi. Puolittain näkyvillä oleva viisaudenhammas on hankala hoitaa, vääntää muita hampaita ja aiheuttaa päänsärkyä. Pois vaan, ei se kirpaise kuin hetken (plus puudutuksen poistuttua joitain päiviä, ja se puudutuskin on inhottavaa, kun ei tiedä mitenpäin nenä roikkuu ja kuola karkaa suupielten bokserirrutuista). Ja varmasti ostan itselleni suklaata lohdutuksesi! Pidän hammaslääkärit työllistettyinä. Jotenkin sitä on sellaisen harhakuvan vallassa (vai onko harhaa?), että hammaslääkäreillä ei itsellään ole koskaan ollut yhtäkään reikää hampaissaan. Sitten sitä itse luikkii hoitoon anteeksipyydellen kalustoaan. Aivan kuin menisi tunnustamaan syntinsä lääkärille. "Sinulle on annettu vain tämä yksi pysyvä hammaskerta. Ja katso miten huonosti olet sitä kohdellut!". Totta, myönnetään, saisinko anteeksi ja voisiko mitään enää tehdä, pliiiis, armoa! Edellisen viisaudenhampaan poiston jäljiltä ien repeytyi ikäväksi suikaleeksi ja lipare rupesi heittämään henkeään sinnitellen suussa, toisesta päästä roikkuen. Haisi kuin T-rexin turpa ja poistaahan se piti jälkikäteen.

Kyl se siitä, havuja perkele, kymmenenvuoden päästä voimme nauraa tälle, ei saa jäädä tuleen makaamaan ja kehitysmaiden lapsilla ei ole edes ruokaa. Länsimainen keskivertokädellinen lakkaa valittamasta ja hoitaa asian kuntoon.

Emotionaalinen pellehyppely

Että voi aikuista ihmistä jännittää, kun täytyy lähteä vanhempainiltaan sopimaan leirikoulupaikasta! Valmistauduin aamusta saakka ja kävin hätähätää ostamassa uuden tunikan. Sellaisen keski-ikäiselle sopivan kuviollisen, joka viestittää nuorekkuudesta ja räväkkyydestä (punaisia tyyliteltyjä kukkakuvioita). Oikein irrottelua normaalin mustan sotisovan tilalle. Lähtiessä kävin vielä takki päällä lisäämässä kolmannen kerran dödöä, että haisisin kukkaselle enkä kakkaselle. Meikatakin täytyi huolella, mutta ei liikaa. Ponnari aiheutti epävarmuutta, nyt ne luulee, että en tajua ikääni. Kaikillahan pitäisi tässä iässä olla sellainen keski-ikä-kypärä hiusmalli. Kaiken epävarmuuden huipuksi, takkia luokan edessä riisuessani, mieleen tuli kaamea ajatus: muistinko ollenkaan laittaa sen tunikan päälleni?!. Kaikki hyvin, vaatteet oli asianmukaisesti puettu. Taisi niitä muitakin jännätä, joku lausui ääneen, että kuin puhutteluun olisi tullut. Moikkailin ja hymyilin naama täristen muita.

Olemme muuttaneet pienelle paikkakunnalle jo kolme ja puoli vuotta sitten. Edelleenkään en oikeastaan edes tunne ketään. Yritystä on ollut jonkin verran. Osallistuin leirikoulun suunnitteluun ja "biletoimikunnan" järjestelyihin aluksi. Jotenkin on vaikea lähteä laukomaan omia mielipiteitään joukossa, jossa ydinporukka on tuntenut toisensa  koulusta saakka. "Täällä on AINA bileissä ollut mokkapaloja." Ok. Mikäs siinä sitten, hyviähän nuo... Mitäs siihen sanomaan, että "No MEILLÄPÄIN ei kyllä olisi leivonnaiset olleet bileissä tarjottavana, ehkä kyllä myyjäisissä." Törkeähän olisin ollut, jos olisin lähtenyt ehdottelemaan jotain muuta. Maassa maan tavalla tai maasta pois... Parempihan se on ylläpitää kyseiselle porukalle tärkeitä ja nostalgisia tapoja, ei se muutos kai aina ole lähtökohtaisesti tavoiteltava asia. Enpä sitten unkkelouttani ehdotellut mitään mihinkään, tyydyin myötäilemään. Vähänhän sitä oli, kuin kyläreissulla. Osasivat homman ilman minuakin.

Osallistuin ensimmäisenä vuotena täällä myös kuntopotkunyrkkeily-kurssille. Opiskeluaikana kävin kuntonyrkkeilyssä ja se oli kivaa, tehokasta ja siellä tutustui ihmisiin ainakin pienessä määrin. Sitä siis kokeilemaan uudessa kotikunnassa. Innoissani menin koulun jumppasaliin ja hiljensin puheensorinan vieraan-ihmisen-naamallani. Alkulämmittely oli ihan kivaa ja tehojakin löytyi (jos ei jäänyt hihittelemään tuttunsa kanssa sille, kuinka "hurjiksi" tässä on heittäydytty). Kaikki muut olivat saapuneet pareittain. Eli pariharjoitusten alkaessa haahuilin yksin, kunnes opettaja hetken ohjattuaan muita sanoi tulevansa parikseni. Pistohanskaharjoitukset. Löin iskusarjani perille pehmusteeseen saakka. Kun vuoro vaihtui tajusin, kuinka homman olisi pitänyt mennä. Opettaja ojensi kätensä lyöntiin vain ilmassa ja päästi "puuuh! puuuh!" ääiniä kuvatakseen iskua. Nolotti, olin sitten hakannut natiivia. Otin treenin muutenkin ilmeisesti liian vakavasti hosumalla hulluna lämmittelyissä, että tulisi hiki. Lenkkarit lipsuivat lakatulla lattialla ja menoni näytti kai huolestuttavan häiriintyneeltä nykimiseltä laajoin raajojen kaarin. Liikkeen sulous oli kaukana. En mennyt enää toiselle tunnille. Pelkäsin että opettaja piti minua jotenkin todella agressiivisena ja loput muuten vain outona hikarina.

Kokeilin myös zumbaa. Kivaa puuhaa ja mukava ohjaaja. Kauden aikana yksi ihminen puhui minulle muutaman sanan. Eipä silti, en itsekkään enää kovasti suutani aloittajana avannut. Ei enää pokka riittänyt, kun jotain sanottuaan miettii seuraavan vuorokauden omaa hölmöyttään ja mitenköhän ne nyt senkin sanotun ymmärsivät. Vitsini eivät ehkä avaudu helposti tuntemattomille ja varsinkin jos niitä yrittää viljellä ääni jännityksestä täristen. Olen huomannut, että ihmisillä on toisinaan todella hitaita katseita. Tyydyin ujouttani vaaputtamaan ahteriani takarivissä.

Lapsena oli kyllä helpompaa tutustua ja saada kavereita. Oliko sitä silloin rohkeampi? Leirikoulun vanhempainillassa oikein repäisin lopulta. Tyyräsin itseni juttuihin uusimman oppilaan äidin kanssa. Tulee lopullisesti mökkihöperöksi jos ei ole mitään kodin ulkopuolisia kontakteja. Tänne muuttaessa luulin, että  välimatka toiselle paikkakunnalle jääneisiin ystäviin on kohtuullinen ja heitä näkisi vielä. Todellisuus on osoittanut, että 70 km voi olla hankala matka, kun täytyy löytää molemmille sopiva ajankohta. Ennen pystyi pienemmälläkin vapaalla hetkellä käväistä kahvilla. Uusi tuttavani vanhempainillasta kertoi tyttärensä poikaystävän äidistä, joka on muuttanut tänne 13 vuotta sitten. Hän ei ole kuulemma vieläkään saanut yhtäkään ystävää. Pelottavaa. Täytyy perustaa joku ulkopuolisten kahvittelukerho. Kuka sitä nyt jaksaa omia juttujaan vuositolkulla.

Tällä hetkellä joku samanlainen kärttyinen eukko kuin minä, kirjoittaa näytön loimotuksessa näppis kolisten siitä, että miksi ihmeessä tulokkaat eivät reippaasti tule mukaan juttuihin ja osallistu enemmän tai edes avaa suutaan, eihän ne muuten voi tutustua tai saada ystäviä. Pitää varmaan tällaista hissukkaa ylpeänä, kun eihän se mitään puhukkaan. Niinhän se menee, täytyy lähteä hakemaan kontaktia itse, kunpa vain tuohon jännityksissään tekemäänsä emotionaaliseen pellehyppelyyn tottuisi joskus. Tai sen saisi verhottua niin, että näyttäisi jotensakin normaalilta sosiaalisessa tilanteessa.

Jääkaapinoven käsitädit

Tulipa mieleeni aikaisemmasta sukkispostauksestani käsimerkit. Minulla on jääkaapin ovessa muutama viittilöivä naishenkilö. Eleiden samankaltaisuus ja hahmojen voimakkuus viehättävät minua ja pidän näiden katselusta ja vertailusta. Mietiskelen usein päässäni näiden kuvien syntytarpeita ja kulttuurillisia sidoksia. Oikean käsivarren koukistelu ja heristely kuuluu myös omiin eleisiini. Ei mitään uhkaavaa tai haistattelua, useimmiten vain yleinen tarmon purkaus ja merkki siitä, että homma hoituu halutulla tavalla. Välillä kun sitä on olo kuin Peppi Pitkätossun ja Tarzanin lehtolapsella. Saattaapa sitä kuitenkin enemmän Maailman Vahvinta Nallea muistuttaa muskeleineen.

Vanhin kuva on postikorttikopio neuvostoliittolaisesta julisteesta vuodelta 1931. En osaa venäjää. Kyrilliset kirjaimet tunnistan, kiitos kahden keskenjääneen alkeiskurssin. Kortissa kuitenkin alhaalla teksti suomennettuna "Kohtaa kulttuuri" (tai sinnepäin), siinä akkoja patistetaan ulos takapajuisesta hämähäkinseittisestä keittiöstä harrastusten ja muun kulttuurin pariin. Kuvassa oikeassa ylänurkassa on tosiaan ristilukin seitti. Olen tunnistavinani rakennuksissa myös sanan tehdas. Tilasin tämän joskus Lenin museosta Tampereelta. Ihan vain siksi, että museokaupan sivulla suomennetaan tuo kortin lause: "Alas keittiöorjuus!". Koin tuolloin voivani yhtyä iskulauseeseen.

Pimeässä nyrkkipyykkävä nainen saa kannustusta lähtemiseen ovelle kurottelevalta. Taiteilija (G. Shegal) on piirtänyt ulospyrkivän naisen käden tapailemaan hieman oikean käden "heristelyä". Ele ei ole täysin yhtäläinen, mutta en usko tuon olevan sattumaa propagandajulisteessa. Naiset liikkeelle ja töihin ja yhteiskuntaa rakentamaan. Elettiin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikaa. Tavoitteet olivat korkealla ja kaikki voimavarat haluttiin käyttöön. Mielenkiintoinen yksityiskohta kortissa on trangia tyyppinen keitin. Mitähän kasarissa porisee? Ei kai kahvia kun lautaset on esillä? Onko kuva pyykkituvasta ja viivyttiinkö siellä niin kauan, että ehti tulla nälkä? Kotona kai olisi ollut hieman isompi keittotila, tai sitten ei. Mielenkiintoisia lisäajatuskuvioita tutkittavaksi.

Seuraava kuva on jo kulttikamaa pop-kulttuurissa. Ihana ihana Rosie jääkaappimagneettina. Aamujeni pelastus silloin kun töihinlähtö ei niin huvittaisi tai joku tuntuu vaikealta. "Kyl tää tästä ja sinne vaan"- sanoo Rosie. Tämäkin yhdysvaltalainen juliste on alunperin tehty propagandaa varten, kannustamaan kotirintaman naisia hoitamaan "miesten työt". Rosie ei hahmona suurempia esittelyjä kaipaa. Tämän version lienee vuonna 1942 luonut J. Howard Millerin. Toisen Maailmansodan jälkeen länsimainen kulttuuri muuttui, kun osa tuolloin töissä käyneistä naisista jatkoi työskentelyä kodin ulkopuolella. Aika jäntevät käsivarret Rosie tytöllä.

Ja lopuksi vielä yksi haba-akka. Noh, tyttö sentään vielä. Emily the Strange 1990-2000-luvuilta. Ei mikään piiloagressiivinen, vaan ihan avoin heristely. Ottamatta kantaa siihen, perustuuko Rob Regerin Emilyn hahmo -70 luvulla luotuun Marjorie Sharmat:n ja Marc Simont:n Rosamund lastenkirjahahmoon, piirroskuvat ovat mielestäni mielettömän hienoja. En ole päässyt vielä ajatuskuvioissani niin pitkälle, että olisin miettinyt minkälaiseen kulttuurilliseen tilanteeseen ja miksi hahmo on syntynyt. Tyttöjen kapinaa "normaaliutta" ja kiltteyttä vastaan? En ehkä koskaan aiheeseen perehdy, mutta antaa Emilyn hosua hauiksineen siihen saakka, joukon jatkona jääkaapin ovessa.

Rosie ja Emily ovat kovasti tuotteistettuja ja niihin törmää kaikkialla. Mitenköhän lienee pyykkimuijan kanssa muualla kuin länsimaissa? Kaikki "tyttöseni" ovat selvästi voimakkaita ja aikaansaapia naisia. Käsimerkkinä hauiksen näytteleminen on varmaankin ensisijaisesti voimanosoitus, mutta jos siihen liittää ylösalas liikkeen, taitaa se tarkoittaa eteenpäin menemistä. Kannustavasti hosuva kolmikko vahtii jääkaappiani. 

Kahden (kerran) kauppa

Tässä yhtenä päivänä Esikko täytti 15 vuotta. Minä tietenkin otin asian henkilökohtaiselta kannalta ja totesin olleeni äiti 15 vuotta, yhdeksän vuoden kuluttua olen ollut äiti puolet elämästäni. Eihän siinä tietenkään mitään pahaa ole, kertoo vain ajan kulumisesta. Mutta HUOKAUS silti. Viime aikoina on jo valmiiksi katsellut peilistä tavallista väsyneempi naama. Tai oikeastaan otsa (rypppppyjä!!!!), koska vessan peilikaappi on aikaisempien asukkaiden jäljiltä kiinnitetty niin korkealle, että muuta ei näy. Jos varvistaa, saa piirrettyä kulmat. Tästä syystä en jaksakaan meikata liikoja. Mutta onneksi ihoni nuorekkuus on säilynyt. Taas oli ilmestynyt uusi finni. Äitini sanoi minulle joskus, että kyllä ne finnit loppuvat viimeistään kolmekymppisenä. Hän valehteli. "Vanha mutta finninen". Olisiko tuosta jonkin tuotteen mainossloganiksi? En kyllä keksi minkä tuotteen. Homejuuston?

Kuitenkin syntymäpäivästä: Innokkaana lähdin hankkimaan Esikolle lahjaa suvun puolesta. Lapsella oli ollut jo jonkin aikaa haaveena saada järjestelmäkamera. Tilannenopeuteni oli kuitenkin liian suuri, toin kotiin kameran, josta puuttuivat juuri ne tärkeät ominaisuudet, joita Esikko himoitsi. Juuri näin käy kun innokas mutta asioista tietämätön ja hieman nolo äiti päättää atk-aikakauden lapsen laitteista. Kamera nyt mielestäni on kamera, liikkumattomien kuvien ottamista varten suunniteltu aparaatti. Suurta edistystähän on lapsuudestani 1800-luvun lopulta tapahtunut, kun kuvattavien ei enää tarvitse pojottaa paikallaan minuuttitolkulla, odottaen kuvan valottuvan negatiiviksi filmille. Eli, en ymmärtänyt tarkistaa, että kamerassa olisi myös videokuvaus toiminto. Olisihan tuo pitänyt tajuta, olen kuunnellut teiniä kyllä, silloin kun hän on puhunut ja tietokoneen loisteen valkaisemaa naamaansa yhteisissä tiloissa näyttänyt.

Ihan kamalaa lähteä soittelemaan liikkeeseen: "Hei, ostin teiltä hyvän ja toimivan kameran mutta urpouttani en osannut ostaa oikeanlaista, koska en tiennyt mitä haluan ja  koska en ajatellut" Onneksi liikkeessä oli loistava asiakaspalvelu. Erittäin mukava myyjä hieroi balsamia häpeän polttamiin haavoihini ja sanoi alkuperäisen kameran olleen ihan järkevä ostos. Samainen ystävällinen ihminen auttoi valitsemaan uuden laitteen, avuttomana ja tietämättömyyttäni verhoamatta heittäydyin hänen hoiviinsa. Ja oli kyllä niin mukava myyjä ensimmäiselläkin kerralla. Kyllä nuo nuoret ihmiset osaavat! . No oikeasti, laite saatiin vaihdettua, enkä ihan kovasti kontannut kaupan lattialla itseäni piilotellen, kun hävetti niin.  Ja lopulta kamera oli juuri sellainen, mitä lahjansaaja halusikin. Olen kateellinen. Saan ehkä sitä kuulemma joskus kokeilla. Ikävintä tässä on ollut viime päivinä se, että on välillä kuvauskohteena yllätyksellisissä tilanteissa. Pitäisi kai vääntää kotitöitä varmuuden vuoksi suu hymyssä, mutta kuka nyt niin tekisi? Ryppyjähän siitä tulisi.

Ja mitä ihmettä näistä keksisi tehdä?
 Pehmustetun huoneen seinät?

Mutta hei! Ei kaikki purkaminen ole ahterista! Makuuhuoneen remontti on alkanut styrokslevyjen purkamisella katosta. Mies hoiti. On sen homma, kun on pidempi ja ylettyy kattoon ilman julmettua tikkailla kiiparointia. (Siksi kai se vessan peilikin on edelleen korkealla. Ongelma kun koskettaa lähinnä minua ja niitä muita lyhyitä ihmisiä, jotka asuvat täällä ja kutsuvat meitä vanhemmikseen.) Minä lyhyempänä hoidin apuvoimin välipohjan levyttämisen kesällä. Konttaus ja ryömintä ovat niin maanläheistä puuhaa, kun voi tarkastella elämää ruohonjuuritasolta. Kaikkeen saa ihan erilaisen perspektiivin. Heko heko. Kannattaa muuten käväistä katsomassa ruohonjuuritasolla animaatio. On yksi ehdottomia suosikkejani hassuttelun saralla.


Lisäys: Oih, heti julkaisun jälkeen tuli oiva neuvo mainoksena koneelle: "palauta ihosi nuorekkuus". Ei kiitos, en halua aknea takaisin.