EVO (ei vaan osaa)

On se kyllä himputin hyvä, että en ole koskaan halunnut tulenpalavasti olla pintakäsittelijä. Makkarin remppa on taas lähtökuopissaan seinien osalta. Monen päivän tasoittamisen, hionnan ja maalaamisen jälkeen tuli hylkäävä tuomio Siipalta. Seinät olivatkin ihan sellaista industrial-tyyliä. Mutta on tuo kyllä tyynen rauhallinen mies. Kommentti oli vain: "jaaha, täytyy tehdä uusiksi". Ja tuolla tuo hikoilee lastan kanssa. Kävin kyllä ostamassa makitan hiontaa varten. Kolmeen kertaan maalatun pinnan alta on vaikea käsipelillä saada epätasaisuuksia sileäksi. Tyhmästä päästä kärsii todellakin koko oma ja toisten vartalo. Kun huone on valmis, seinät on maalattu viidesti, koska ensimmäinen maali oli taas väärän värinen. Tasoittamista minun ei varmaankaan tarvitse enää koskaan tehdä...

Tästä tulee elävästi mieleen sama uskomaton zen-asenne, mitä Siippa osoitti toilaillessani, sisäisen urpouteni paistaessa paljaana, auton kanssa. En ollut ajanut paljoakaan 15-vuoteen ja sain valmistujaislahjaksi auton (ihan hyväpeltinen vanha rupsu ja koko perheen hankinta tietenkin). Ensimmäisenä perjantaina naarmutin auton (pahasti) parkkihallissa, ei ollut ihan kaarteet kohdillaan tai sitten auton kyljessä jokin käsittämätön (valtava) ulospäin pullistuma ja ajoin sen betonipylvääseen niin, että ovi painui sisään. Itkua tuhertaen soitin tunnustuspuhelun ja sain pelkästään lohdutusta ja päänsilitystä. Noh, seuraavana perjantaina polttoainetankki hyökkäsi päälle (ilmeisesti en osannut ollenkaan arvioida auton mittasuhteita ja kääntymissädettä) toiseen kylkeen tuli terävä vekki. Taas soitto. Luurin toisessa päässä pieni hiljaisuus ja toteamus: ei sille enää mitään voi. Lisäksi lohtua. Miehen työkaveri päästeli ilman samentavia ärräpäitä ja suositteli suuttumista. Viikon päästä oli äitienpäivä. Sain lahjaksi pellinoikaisusarjan.

Kävin läpi kiertoon lähteviä vauvanvaatteita. Se on minulle aina vaikea luopumisen paikka. Mies tuli korjaamasta jälkiäni seinistä. Totesi otsaansa kuivaten: sun täytyisi vaihtaa tuo blogin nimi. Hillitön purkaminen ja haalimisen pakko sopisi paremmin.


p.s. Olen kehittynyt paljon autoilussa, ei tarvitse pelätä siellä liikenteessä minua. Nykyään ole keskivertoa parempi kuski, kuten 90 % autoilijoista omasta mielestään.

Vanhoja tapetteja

Ennenkin olen älämölönnyt makkarin rempan aloittamisesta, mutta nyt vasta on projekti päässyt kunnolla alkuun. Viime viikolla purettiin vanhat 80-luvun, kuolleilta mummoilta haisevat, lastulevyt seinistä ja yksi huojuva väliseinänpätkä kuttereineen. Vanhan talon hajut ainakin hieman vähenivät. Vielä kun jaksaa eteisen ja yhden makuuhuoneen levyt uusia, niin alkaa pintamateriaalit olla kaikki vaihdettu.

Vanhan purkaminen tuottaa suurta mielihyvää pohjattoman uteliaalle ihmiselle, kuten minä. On suunnattoman palkitsevaa, kun pinnan alta pääsee kurkistelemaan mennyttä elämää. Tässä meidän rintsikassa ei vanhoja rakenteita oikeastaan pysty jättämään esiin, vaikka kuinka ihania sormipaneelit olisivatkaan rappukäytävän katossa. Talo vaatii lisäeristystä sinne ja tänne. Ulkolaudoituksen uusimiseen ja sitä kautta eristämiseen ei ole vielä varaa ja katon poikkeukselliset rakenteet estävät villoituksen joistain kohdista yläpohjan kautta. Niinpä esimerkiksi juuri nuo paneelit jäivät villojen ja uusien lautojen alle ja makuuhuoneen seinän hieno ja hyväkuntoinen tapetti peiteltiin takaisin villojen, tuulensuojapaperin ja uusien levyjen taakse muovin poistamisen jälkeen.

Nyt tekeillä olevan makuuhuoneen seinistä löytyi vanhat tapetit 80-luvun remonttia edeltävältä ajalta. Edelliset asukkaat ehtivät poistaa ne kasaripaperit seinistä remppainnossaan. Näissä tapeteissa on minun mielestäni jotain 50-60-lukulaista (väärässäkin olen joskus ollut, mutta sitä nyt on turha mainostaa...).

Verhoilukivi menneisyydestä. Tiilitapetti näytti seinässä samalta kuin Aku Ankassa Simo Sisun selli.

Tämä on mielestäni hieno tapetti. Ei se nyt ihan täydellinen kunnoltaan ollutkaan. Tuossahan taitaa olla jonkun teräväpäisen kuluttama jälki sängyn tai sohvan kohdalla. Leikkasin tapetista muutaman kuvakerran itselleni talteen. Josko vaikka kehystäisi ja laittaisi takaisin seinälle. Alemmassa kuvassa tapetin päällä on vielä seinissä ollut muovi. Värit ovat mielestäni aivan mahtavat. Mieleen tulee yksi kimonosilkki kangaspala, mikä kaapin kätköissä majailee.

Tässä vielä muutama tapetti muista huoneista, voin nyt huoletonna heittää roippeet roskiin kun sain kuvattua. Kukkatapetti ja harmaa geometrinen ovat olleet kaapinperällä jo useamman vuoden, olohuoneen remontoimisesta saakka. Tuo minun mielestäni hienon värikäs (kukka?)tapetti soiro on eteisestä, jossa on sijainnut aiemmin keittiö. Kovasti olen retroihminen mutta siellä tuli vastaan jotain minunkin hermoilleni liikaa. Puuhellan taustakaakelointi ja oranssiksi maalattu muuri. Ja tuo tapetti on sitten ollut seinissä. Vatsasta vääntää tuo maalattu muuri. Muistan kyllä, että tällainen viritelmä oli naapurin mumman vanhassa pohjalaisessa kolmifooninkisessakin. Jo lapsena 70-luvulla se tuntui kyllä aika roisilta. Maku muuttuu, välillä kaipaa vaihtelua ja onneksi näitä pystyy tekemään uusiksi. Ja katsotaan vain kuinka yököttävän lopputuloksen itse saan makkarista aikaiseksi. Siippa ei käsittääkseni vielä ole aivan varma mikä tapetti on Hortensialla tilattuna.

Loppuun vielä pari rumaa kuvaa lohduttomasta remonttiarjesta, mistä tuppaa kroonistuessaan tulla niin pysyvä olotila, että vasta kahden viikon ylihyppimisen jälkeen tajuaa siirtää jonkun laatikon tai imurin pois kulkuväylältä. Tänään kun käväisin eräässä blogissa, jossa oli kauniita ja valoisia kuvia siististä asunnosta, pyyhin vaistomaisesti jalkani, etten vain sotke toisten hienoa kotia. Seinät kun jo saivat esittelynsä, tässä myös katto ja lattia. Kyl tää tästä joskus, kai.

Hiekkalaatikko

Jipii, tapahtuupa Hortensian tontillakin vaihteeksi jotain! Iltatähdeltä puuttui vielä hiekkalaatikko ja mitäs ei äidit lapsensa puolesta tekisi. Ideatasolla olen laatikkoa miettinyt jo pitkään. Kissat ja roskat pitää lootasta saada pysymään ulkona, lelut ja hiekat sisällä. En ole kovin mielistynyt tonttien sopukoissa erinäisten viilliintyneiden puskien suojissa oleviin tarpeettomiksi käyneisiin ja ränsistyneisiin hiekkalaatikoihin. Niistä tulee jotenkin tosi surullinen olo. Siis niistä käyttämättä jääneistä ja jo lähes maahan kaatuneista, joita kukaan ei kuitenkaan pura pois. Nyt olisi sitten lapselle leikkipaikka varattuna terassin alla, kannella suojattuna ja leluloota myös.  Eikä tarvitse sitten vuosien päästä myöskään purkaa. Oleskelupuolellekin jäi tilaa pöydälle penkkeineen. Pieni madalluskaivaminen ja suodatinkangas puuttuu vielä. Niin ja sitten se kansi. Sitä täytyykin hieman mietiskellä vielä. Jos emme olisi Siipan kanssa rakentaneet terassia rytinällä kahdessa päivässä, niin olisin madaltanut tuota kantta tukevaa kaulusta niin, että sinne mahtuisi vielä tukitapit joiden varassa kansi makaa. Ei tarvitsisi aina lakaista hiekkoja pois kaulukselta ja kansi mahtuisi silti sulkeutumaan terassilautojen tasalle ja olisi sormiturvallinen. Nyt pitänee suunnitella kansi niin, että kyseiset ominaisuudet ovat siinä. Katsellaan vielä mitä tuleman pitää. Terassin "harjakaiset" vietettiin vappuna ja kyllähän lava oli ihan toimiva. Viimeistelyt ovat siinäkin vielä kesken ja kaiteet puuttuvat mutta jahka tässä muilta töiltä ehtii. Öljyt ehdittiin onneksi laittaa hyvän sään aikaan.

Tontilla kasvaa yksi sinivuokko. Tosin se haluaa olla erilainen nuori ja osa kukista on valkoisia. Sehän on varustautunut hyvin alkaviin lätkämatseihin! Nyt äkkiä töihin! Valmiin laatikon kuvat laitan myöhemmin.

Seinäpaperit

 Olen pelannut itseni sisustuksellisesti pussiin! Monessakin huoneessa. Muutama vuosi sitten hirveällä halulla valitut tapetit ovat päässeet voitolle. Ihanat kuosit ovat alkaneet ärsyttää, kun ne määrittävät hyvin tarkasti sekä muun sisustuksen värit, että kuviot. Keittiössä yhdellä seinällä meillä on Lim & Handtryck:n jugend tapetti. Rullat sain tilattua Rakennusapteekin kautta, suoraa tätä ei heidän valikoimissaan ollut, mutta Lim & Handtrykin sivulta saatujen tietojen perusteella tilaus onnistui nopeasti ja kätevästi. Mukavaa, kun ei tarvinnut jännittää omaa kielitaitoaan. Muut seinät ovat maalattuja. Keittiötä maalattiin useita kertoja, kun oikea värisävy ei tahtonut millään löytyä. Liian punaista, liian sinistä ja liian keltaista tuli kokeiltua, ennenkuin tajusin lähteä maalikauppaan tapetinpala mukanani. Siitä sitten myyjä sai skannattua oikean värisävyn ja sekoitteli sopivan maalin. Värisävyn olen ristinyt "nikotiiniksi". Ihan samanlaiseksi oli olutravintolan valkoinen seinä värjääntynyt vuosien tupakoinnin jälkeen (aika ennen tupakkalakia). Luulin aina, että seinä oli kellertävä, mutta oikea väri paljastui, kun pesin seinällä riippuvia koristepannuja. Pidän tapetista edelleen, sen alkuperä on 1900-luvun alusta. Tällaisella tapetilla oli päällystetty Tukholman Södra Teatern:n lämpiö. Väristä en tiedä onko alkuperäinen, myynnissä on kahta muutakin sävyä.

Tapetti itsessään on hieno, MUTTA asumme 1940-luvun lopulla rakennetussa tyyppitalossa. Sinänsä jugend-kuvio ja väri ei mielestäni riitele 1950-luvun sisustus- ja arkkitehtoonisten ratkaisujen kanssa. Ongelmana on oma häröily muun esineistön ja kangasvalintojen kanssa. Olen täydellisesti retkahtanut 1970-luvun retrokankaisiin ja kirkkaisiin väreihin. Johtuneeko Iltatähden aikaansaamista hormonimuutoksista vai yleisen retrobuumin apinoinnista? En tiedä, mutta asuntoomme sopimattomia kankaita on ilmaantunut useampia. Jos olisi visuaalisesti taitava, voisi eri aikakausien tyylien yhdistelmistä tulla mielenkiintoinen sisustus. Jotenkin kuitenkin jurppii tämä linjattomuus. Oma koulutus ohjaisi seuraamaan yhtenäistä tietyn aikakauden linjaa. Mutta eihän kotiaan kai kannata museoksi muuttaa? Saahan se "elämän kerrostuneisuus" näkyä? Mä HALUAN käyttää mun retroverhoja! No kuka estää, eikä meillä liikoja vieraitakaan käy, joten kuka edes näkisi.

Värien kanssa saattaa tulla nopeastikin ähky. Edellisessä asunnossamme maalasimme makuuhuoneiden seiniä hyvin voimakkailla väreillä. Vuosikausien asuminen valkoisten lastulevyjen ympäröimänä kyllästytti täydellisesti. Muutto tähän taloon tuli reilun vuoden jälkeen. Jo silloin värit olivat alkaneet melkein ahdistaa. No ne olivatkin aivan hirveän voimakkaita: turkoosia ja tummaa luumua, esimerkiksi. Tällä vastassa oli lilaa, vaaleanlilaa ja vihreää.Väriterapian pakkohoitojakson jälkeen olen alkanut näkemään vaalean (valkoisen) eri sävyissä ihanaa harmoniaa. Niihin pystyisi yhdistämään sujuvasti retronruskean (ei sitä vihertävää vauvankakan väristä vaaleanruskeaa vaan tumman ruskean) ja kirkkaan punaisen tai oikeastaan mitä tahansa. Vähän luulen, että nuo retrokankaat tulevat jossain vaiheessa olemaan mielestäni liian värikylläisiä. Mutta palaavat taas sitten aikanaan mielitiettyjen sarjaan. Tällä hetkellä kaappien kätköissä uinuu kokonainen, jonkun toisen asunnon kangasvalikoima. Sisustan kirppisostoksillani rinnakkaistodellisuuden kämppää, jossa kerni kiiltää ja pallotuolit pyörii. Nämä tapetit rajoittavat kankaiden käyttöä.

Joopa joo, kaaos ja liikaa kamaa, jota ei oikeastaan tarvitse. Ja joihinkin ratkaisuihinsa kyllästyy, ennenkuin kokonaisuus on valmis. Pitäsikö aloittaa alusta? Mistä sitä tietää mitä muutaman vuoden jälkeen halajaa? Luulen, että olohuoneen tapetti on pakko vaihtaa. Siihen ei sovi mikään muu verho kuin perunasäkinvärinen tai luonnonvalkoinen kappa , jotka ovat kulkeneet matkassa jo monta vuotta. Tylsää. Mitäköhän oikein valintaa tehdessäni ajattelin? Onneksi tapetoitu seinänpätkä on pieni. Ei kyllä taida Siippa tykätä ajatuksesta. Saatiin riitakin aikaiseksi vuotia laittaessa. Hyvä parisuhdehan perustuu avoimuuteen ja siksi mainitsenkin aina heti kaikista "puutteista". Muuten meni hyvin tapetointi, seinä vain oli aluksi väärä.


 Joskus kauan aikaa sitten eräs miespuolinen tuttavani sanoi, että naiset puhuvat aina verhoista ja syövät aina suklaata. Osittain kohdallani totta, suklaa on loppu.

Jahas, lisätäämpäs tähän päivän kuva-arvoitus. Mikäs se siinä onkaan? Arvauksia?

Joo, sehän on muovinen ruokalappu suoraa kuivausrummusta. Ihan ite tehty! 

Kesämuistoja uutta odotellessa

Kohta, jooko?

Olen ehdottomasti kesä-ihminen. Toimintatehot ovat aivan eri luokkaa valoisana aikana, kuin talven pimeydessä. En ymmärrä, miksi talvella pitäisi lähteä ulos pimeään palelemaan ja haahuilemaan, kun tuo olomuodoltaan vaihteleva vesisade on kerrostunut kaikkialle hankaloittamaan muutenkin vaikeaa ylitopattuna liikkumista. Valkoista sontaa taivaalta, jonka päivittäinen kulkuväyliltä poistaminen on kuin kuusihenkisen perheen pyykkirumba: vaikka kuinka hulluna huhkit, aina on samankokoinen tai isompi röykkiö odottamassa. Osalla on talveksi hyviä ja (mielestään)  huippumukavia harrastuksia. Kirjaimellisesti takapuolelleen menneen lautailun harjoittelujakson jälkeen (viikkoon en istunut), olen sitä mieltä, että pitäkööt tervehenkiset tapansa. Pakko kai tuohonkin lajiin on vielä palata. MUTTA vasta ensi talvena. Paras vuodenaika, kesä, on välissä! Ja minulla kesä kestää yhdeksän kuukautta.

Toivottavasti pioni tekee
 ensi kesänä jo kaksi kukkaa.

Mielestäni kesäkausi alkaa kun pääsen ulkotöihin huhtikuussa. Ja kesä loppuu, kun maa jäätyy ja tulee lumet. Tuon välissä olevan ajan olen  ulkona. Töissä aina, ja todella paljon myös vapaalla. Olen huomannut sellaisen asian, että luonto osaa pitää huolen omistaan. Kun viettää paljon aikaa ulkona, alkaa karvankasvu tehostua. Ei mitään jouhia ja partaa sentään, mutta kasvoissa lisääntyy pikku-untuva. Välillä tuntuu, että näyttää jetiltä ja voi kammata naamansa, mutta ei se nyt sentään niin voimakasta kasvustoa ole. Toisaalta ehkä vain ihokarvat erottuvat paremmin kun iho ruskettuu ja haitulat vaalenee... (Tai sitten kyseessä onkin vaihdevuodet ja kiellän totuuden itseltäni. Tai olen vain syntyjään lähempänä apinaa, kuin kanssasisareni. Toisaalta voi olla myös niin, että tällaisista asioista ei puhuta julkisesti, hups, taas.). Biologia hankkii siis suojaa karvattomalle kädelliselle.

Onkohan joriininjuuret selvinneet
 talvesta kellarissa?

Välillä kyllä kesällä on onnellinen niistä sadepäivistä, kun ei koe mitään pakkoa lähteä ulos. Voi hyvällä syyllä lojua sisällä. Yleensä olisi kyllä siivoamistakin näihin päiviin kerääntynyt, mutta yritän pitää kiinni periaatteesta, että harmaalla kelillä saa olla laiska ja hapan akka. Ja aina maanantaisin saa myös olla hapan ja puhumaton kurttunaama. Mistä muut muuten tietäisivät, että on maanantai? Toisaalta, sää näyttää kyllä aina sisältä katsottuna huonommalta, kuin se ulkona ollessa onkaan. Hyvin harvoin sateet kestävät paikoitellen pitkiä aikoja. Kesäisistä sadekuuroista selviää yleensä vanhan sanonnan mukaisesti: Kyllä kesä kuivaa sen minkä kastelee. Ja syksyisin se paljon puhuttu, oikea pukeutuminen, auttaa asiaa. Kestävimmät sadetakit ovat muuten vanhoja ja kotimaisia.

Onneksi ainoa nähty
tämän lajin edustaja

Helle on myös välillä lamauttava sääilmiö. Viime kesänä väistin sujuvasti tuollaisen ajanjakson heinäkuussa. Uusimme yhden huoneen lattian kokonaan ja samalla asensin Isähahmoni kanssa tuulensuojalevyt koko talon alle.  Ei kuulkaa ollut työtilat suuret! Rossipohjassa oli kyllä tarvittava ilmavara, mutta paikoitellen maa-ainesta joutui siirtelemään, että palkkien alta pääsi ryömimään. Aloitimme lapioilla ryömintäuran kaivamisen. Siitä pikkuhiljaa siirryimme pienempiin työkaluihin, lopulta ruoputimme madonpolkujamme puutarhalapiolla. Mietiskelimme, että seuraavaksi kannattaisi kai hakea ruokalusikka ja harjoitella vankilapakoa käytännössä. Alkuun palkkien alta ahtautuminen aiheutti pientä ahdistusta minulle, kymmenen päivän jälkeen tila tuntui huomattavasti avarammalta. Kaikkeen tottuu. Ahtaaksi paikat menivät Isähahmolle kun rottamuumio pyöri hänen allaan. Nopea ja notkea lähtö talon alta ulkotiloihin. Suorastaan osoitus poikkeuksellisista permantovoimistelu-kyvyistä!

Kontiaisella on kontiot.

Ulkolämpötilasta ei ollut talon alla mitään havaintoa. Pitkähihaiset ja -lahkeiset päällä, turvakengissä ja kumppareissa, lippiksissä ja hengityssuojaimissa ei onneksi tullut kuuma. Hengästys kylläkin. Kymmenen päivän aikana oppi ryömimään sujuvasti. Parhaiten pääsee eteenpäin kyynärvarsien ja varpaiden varassa. Varpailla kouraistaan ja kas, pääsee aina sen kymmenen senttiä eteenpäin. Liikkeen toiston tiheys määrää vauhdin. Muutaman päivän matoilun jälkeen maanpinnalle kohosi mukulakivien parvi, kun hienompi aines tamppautui tiiviimmäksi. Kyljet näyttivät ketjuilla hakatuilta. Vihjeenä muuten, hernekeitto ei ole paras vaihtoehto lounaaksi, kun on vielä loppupäivän vääntelehtimässä vatsallaan maassa. Tulee vatsanpuruja.

Ulkomaailmassa äitini suoritti omaa urakkaansa lastenvahtina, ruokahuoltajana ja siivousvastaavana. Kellarista kantautui julmettu määrä pölyä kengissämme. Konttausikäinen lapsi samoilla lattioilla ei ole niin hyvä yhdistelmä. Siippa kävi töissä ja hoiteli levynleikkauksia apparina ja myöhemmin uusitun lattian eristämisen ja rakentamisen.

Parasta tässä tulevan kesän odottamisessa on se, että tuulensuojalevytys on valmis. Ei kiitos uusintaa, vaikkakin rintaani röyhistäen urakkaa ajattelen. Paska homma, mutta tulipa tehtyä! Lattiat ovat olleet huomattavasti lämpimämmät tänä talvena.

Kahden (kerran) kauppa

Tässä yhtenä päivänä Esikko täytti 15 vuotta. Minä tietenkin otin asian henkilökohtaiselta kannalta ja totesin olleeni äiti 15 vuotta, yhdeksän vuoden kuluttua olen ollut äiti puolet elämästäni. Eihän siinä tietenkään mitään pahaa ole, kertoo vain ajan kulumisesta. Mutta HUOKAUS silti. Viime aikoina on jo valmiiksi katsellut peilistä tavallista väsyneempi naama. Tai oikeastaan otsa (rypppppyjä!!!!), koska vessan peilikaappi on aikaisempien asukkaiden jäljiltä kiinnitetty niin korkealle, että muuta ei näy. Jos varvistaa, saa piirrettyä kulmat. Tästä syystä en jaksakaan meikata liikoja. Mutta onneksi ihoni nuorekkuus on säilynyt. Taas oli ilmestynyt uusi finni. Äitini sanoi minulle joskus, että kyllä ne finnit loppuvat viimeistään kolmekymppisenä. Hän valehteli. "Vanha mutta finninen". Olisiko tuosta jonkin tuotteen mainossloganiksi? En kyllä keksi minkä tuotteen. Homejuuston?

Kuitenkin syntymäpäivästä: Innokkaana lähdin hankkimaan Esikolle lahjaa suvun puolesta. Lapsella oli ollut jo jonkin aikaa haaveena saada järjestelmäkamera. Tilannenopeuteni oli kuitenkin liian suuri, toin kotiin kameran, josta puuttuivat juuri ne tärkeät ominaisuudet, joita Esikko himoitsi. Juuri näin käy kun innokas mutta asioista tietämätön ja hieman nolo äiti päättää atk-aikakauden lapsen laitteista. Kamera nyt mielestäni on kamera, liikkumattomien kuvien ottamista varten suunniteltu aparaatti. Suurta edistystähän on lapsuudestani 1800-luvun lopulta tapahtunut, kun kuvattavien ei enää tarvitse pojottaa paikallaan minuuttitolkulla, odottaen kuvan valottuvan negatiiviksi filmille. Eli, en ymmärtänyt tarkistaa, että kamerassa olisi myös videokuvaus toiminto. Olisihan tuo pitänyt tajuta, olen kuunnellut teiniä kyllä, silloin kun hän on puhunut ja tietokoneen loisteen valkaisemaa naamaansa yhteisissä tiloissa näyttänyt.

Ihan kamalaa lähteä soittelemaan liikkeeseen: "Hei, ostin teiltä hyvän ja toimivan kameran mutta urpouttani en osannut ostaa oikeanlaista, koska en tiennyt mitä haluan ja  koska en ajatellut" Onneksi liikkeessä oli loistava asiakaspalvelu. Erittäin mukava myyjä hieroi balsamia häpeän polttamiin haavoihini ja sanoi alkuperäisen kameran olleen ihan järkevä ostos. Samainen ystävällinen ihminen auttoi valitsemaan uuden laitteen, avuttomana ja tietämättömyyttäni verhoamatta heittäydyin hänen hoiviinsa. Ja oli kyllä niin mukava myyjä ensimmäiselläkin kerralla. Kyllä nuo nuoret ihmiset osaavat! . No oikeasti, laite saatiin vaihdettua, enkä ihan kovasti kontannut kaupan lattialla itseäni piilotellen, kun hävetti niin.  Ja lopulta kamera oli juuri sellainen, mitä lahjansaaja halusikin. Olen kateellinen. Saan ehkä sitä kuulemma joskus kokeilla. Ikävintä tässä on ollut viime päivinä se, että on välillä kuvauskohteena yllätyksellisissä tilanteissa. Pitäisi kai vääntää kotitöitä varmuuden vuoksi suu hymyssä, mutta kuka nyt niin tekisi? Ryppyjähän siitä tulisi.

Ja mitä ihmettä näistä keksisi tehdä?
 Pehmustetun huoneen seinät?

Mutta hei! Ei kaikki purkaminen ole ahterista! Makuuhuoneen remontti on alkanut styrokslevyjen purkamisella katosta. Mies hoiti. On sen homma, kun on pidempi ja ylettyy kattoon ilman julmettua tikkailla kiiparointia. (Siksi kai se vessan peilikin on edelleen korkealla. Ongelma kun koskettaa lähinnä minua ja niitä muita lyhyitä ihmisiä, jotka asuvat täällä ja kutsuvat meitä vanhemmikseen.) Minä lyhyempänä hoidin apuvoimin välipohjan levyttämisen kesällä. Konttaus ja ryömintä ovat niin maanläheistä puuhaa, kun voi tarkastella elämää ruohonjuuritasolta. Kaikkeen saa ihan erilaisen perspektiivin. Heko heko. Kannattaa muuten käväistä katsomassa ruohonjuuritasolla animaatio. On yksi ehdottomia suosikkejani hassuttelun saralla.


Lisäys: Oih, heti julkaisun jälkeen tuli oiva neuvo mainoksena koneelle: "palauta ihosi nuorekkuus". Ei kiitos, en halua aknea takaisin.

Ryynien hyökkäys

Pitkäaikainen projektini on ollut saada arjen kaaos hallintaan. Lähinnä olen keskittynyt soimaamaan kaikkia muita täällä asuvia tavaroiden levittelemisestä joka ainoaan vapaaseen paikkaan. Vihdoin olen avannut silmäni kaiken tuon rojun ja roinan suhteen ja yllätys yllätys, suurin osa on minun itseni kotiin voittokulkueessa raahaamiani "löytöjä". Löydöissä ei sinänsä ole mitään pahaa ja suurin osa kaikista ostoksista on hankittu käyttöön ja tarpeeseen (tässä asiassa saatan muuttaa mieleni, kunhan tutustun tavaroihini uudelleen, sitä mukaa kun ne tuolta kasoista ja kaapeista esiin tulevat).

Joidenkin esineiden varsinainen käyttötarkoitus on siisteyttä, järjestystä ja selkeyttä edistävä mutta se muuttuu juuri päinvastaiseksi holtittoman keräilijän hallussa. Huutonauru on hieno sana. Sellaisen päästän nykyään keittiössä vitriinikaapin ohi kulkiessa. Kaappi on ääriään myöten täynnä peltipurkkeja, osa on jo evakossa eteisen kaapissa. Luonnollisesti tölkit ovat yhtä lukuunottamatta tyhjiä. Täydessä purkissa on kahvia, se on ostettu halvan tavaran kaupasta ja sille on kaapissa tilaa juuri ja juuri niin paljon, että oven saa vielä pienellä paineella kiinni. En edes erityisemmin pidä sen ulkonäöstä. Säilön siis tyhjää tilaa kaikissa muissa törpöissä! Ja jos törpöiksi lasketaan vielä keittiökaapiston päälle pesiytynyt emaliastioiden parvi, pääsen varmaankin laskemaan niissä olevan ilmatilan kuutioina. Jos osoittautuu, että ryynit tuottavat suurimman ongelman säilyttämisessä, voin helposti taltuttaa ryynien hyökkäyksen sulkemalla ne purkkeihin. Kätevää! Säilytykseen tarkoitettujen esineiden säilyttämisongelma kiteyttää tällaisen tavaravimmaisen perusdilemman.

Kaikki blogini kuvat ovat lavastettuja, tai ajalta ennen tavaramäärän kasvua. En ilkeä ihan kaikkea esitellä. Sisarellenikin lähetän kuvia vain siivotuista kohdista, tai rajaan kuvat niin, että taustalla näkyy vain mahdollisimman järjestyksessä olevaa asuntoa. Tarkoittaa yleensä paljas seinä ja kuvatessa olen mutkalla ettei kaaos vyöry etsimestä läpi. Eli alla kuva purkkikaapista kun pelti kolisi vasta kahdessa kerroksessa, tosin hallitsemattomana keräytymänä. Suunnitelmissa olisi järjestellä purnukoita joko värin tai jonkin muun tekijän perusteella. Tähän kyllä täytyy lisätä rinnalle nykyinen kuva, kunhan löydän taas tiedonsiirtokaapelin kameraan... Jonnekin tänne hyllylle sen laitoin, mutta minne?

Alitajuntani kai jauhaa jatkuvasti säilytykseen liittyvien ongelmien parissa. Sen sijaan, että olisin järjestellyt purkkikaappini ja vapauttanut sieltä tilaa oikeaan tarpeeseen päätinkin ommella isomman luokan "meikkipussin". Sehän saattaisi kadottaa jatkuvan tilanpuutteen ongelman. Yksi pussi nyt oikeasti olikin tarpeen, mutta sen tekeminen oli niin kivaa, että kynnet jo syyhyää toista tekemään. Palat ovat jo valmiiksi leikattuina, mutta vielä kimmeltää ajatus kolmannesta erikuosisesta. Onkohan tässä syntymässä uusi tyhjän tilan säilömisen tapa? Minne ajattelin pussikokoelman sijoittaa?

Ja koska en eläessäni ole saanut yhtään oikeasti omaperäistä ideaa, niin perusohjeen pussukalle hain toisesta blogista. Jahka opin linkittämään, laitan  kunnian loistavasta ideasta menemään kenelle kunnia kuuluu. Lopulliseen malliin vaikutti oma hölmöys noiden kangaspalojen mittasuhteissa. Satunnaisgeneraattori arpoi kuitenkin ihan käytettävän lopputuloksen. Tälläkertaa ei tullut purkamisen pakkoa, Yläosan kanssa tosin teki tiukkaa saada liian kapeaksi leikattu kangas riittämään saumoihin vetoketjun päihin saakka.

Eipä tuolla meidän remontoimattomassa vessassa kukaan kiinnitä väskyihin huomiota, kun seinällä komeilee edellisen asukkaan tervalla (!) maalaama palmu. Oli siinä aikoinaan myös aaltopahvista kookospähkinät mutta revin ne pois. Oman lisäykseni tein kun maalasin rungolle koiperhosen. Pesin pensseleitä kivimaalauksen jäljiltä ja rippeet roiskin seinälle jonkinlaiseksi mielenosoitukseksi. Kävin juuri kuvaamassa viimeisen otoksen kyseisestä kuvatuksesta. Kiusanhenkeä on vielä hankala kuvata kun joutuu seisomaan pöntöllä osittain lämminvesivaraajan takana, että koko komeus mahtuu mukaan. Siksipä poistin vessasta oven, että ilmestys pääsee oikeuksiinsa. Lähikuvasta ehkä huomaa kunka terva on hyvin epäkiitollinen päällyste, siihen tarttuu karvat. Muutenkin möhnä leviää lasten sormissa kaikkialle. Oli täällä muuten myös yhdet ovenpielet tervattu ja asukkailla kaksi poninkokoista koiraa... Voisikohan turkissomisteet seinissä olla seuraava trendi?

Ruuvasin vessapaperitelineen pois ja nyt lähtee yli kolme vuotta piinannut kammotus maalikerran alle. Laatat sinne on lopulta tarkoitus laittaa, mutta tuollainen pika-apu tulee todella tarpeeseen. Rupean oikeasti kirkumaan jos joudun vielä yhtenäkään aamuna pesemään hampaani "etelämeren tunnelmissa". Tunnustan kyllä, että inspiraatioon vaikuttaa myös se, että miehen veli perheineen on tulossa käymään. Edellisestä kerrasta (1,5 v sitten) ei ole oikein mitään näkyvää tapahtunut.

Ja vaikka sanoin kuvat lavastetuiksi, en kuitenkaan
sanomalehtien mainoksia valinnut tarkoituksella.

 Availin innokkaana maalipurkkeja ja ensimmäinen oli mielestäni mennyt pilalle. Muistutti lähinnä kaurapuuroa. Kiikutin ämpärin heti pakkaseen terassille. Vähän ajan kuluttua mies huikkasi keittiöstä, että se yks maali on sitten rouhemaalia. Hain vaivihkaa maalipöntön takaisin lämpimään.

Ei tuo lopputulos järin kaunis ole vieläkään, mutta helpotti kummasti saada tervat peittoon. Yleensä yritän välttää väliaikaisia ratkaisuja, ne kun saattavat jäädä pysyviksi pitkään. Nuoruuden aikaisella poikakaverillakin oli kotona saunanlauteet kuusesta. Ne oli rakennettu väliaikaisiksi remonttia tehdessä. Vielä kymmenenkin vuoden jälkeen niistä irtosi pihkaa takapuoleen. Toivottavasti laatoitus ja oikea vessaremppa pääsee meillä alkuun hyvin pian.