perjantai 24. elokuuta 2012

EVO (ei vaan osaa)

On se kyllä himputin hyvä, että en ole koskaan halunnut tulenpalavasti olla pintakäsittelijä. Makkarin remppa on taas lähtökuopissaan seinien osalta. Monen päivän tasoittamisen, hionnan ja maalaamisen jälkeen tuli hylkäävä tuomio Siipalta. Seinät olivatkin ihan sellaista industrial-tyyliä. Mutta on tuo kyllä tyynen rauhallinen mies. Kommentti oli vain: "jaaha, täytyy tehdä uusiksi". Ja tuolla tuo hikoilee lastan kanssa. Kävin kyllä ostamassa makitan hiontaa varten. Kolmeen kertaan maalatun pinnan alta on vaikea käsipelillä saada epätasaisuuksia sileäksi. Tyhmästä päästä kärsii todellakin koko oma ja toisten vartalo. Kun huone on valmis, seinät on maalattu viidesti, koska ensimmäinen maali oli taas väärän värinen. Tasoittamista minun ei varmaankaan tarvitse enää koskaan tehdä...

Tästä tulee elävästi mieleen sama uskomaton zen-asenne, mitä Siippa osoitti toilaillessani, sisäisen urpouteni paistaessa paljaana, auton kanssa. En ollut ajanut paljoakaan 15-vuoteen ja sain valmistujaislahjaksi auton (ihan hyväpeltinen vanha rupsu ja koko perheen hankinta tietenkin). Ensimmäisenä perjantaina naarmutin auton (pahasti) parkkihallissa, ei ollut ihan kaarteet kohdillaan tai sitten auton kyljessä jokin käsittämätön (valtava) ulospäin pullistuma ja ajoin sen betonipylvääseen niin, että ovi painui sisään. Itkua tuhertaen soitin tunnustuspuhelun ja sain pelkästään lohdutusta ja päänsilitystä. Noh, seuraavana perjantaina polttoainetankki hyökkäsi päälle (ilmeisesti en osannut ollenkaan arvioida auton mittasuhteita ja kääntymissädettä) toiseen kylkeen tuli terävä vekki. Taas soitto. Luurin toisessa päässä pieni hiljaisuus ja toteamus: ei sille enää mitään voi. Lisäksi lohtua. Miehen työkaveri päästeli ilman samentavia ärräpäitä ja suositteli suuttumista. Viikon päästä oli äitienpäivä. Sain lahjaksi pellinoikaisusarjan.

Kävin läpi kiertoon lähteviä vauvanvaatteita. Se on minulle aina vaikea luopumisen paikka. Mies tuli korjaamasta jälkiäni seinistä. Totesi otsaansa kuivaten: sun täytyisi vaihtaa tuo blogin nimi. Hillitön purkaminen ja haalimisen pakko sopisi paremmin.


p.s. Olen kehittynyt paljon autoilussa, ei tarvitse pelätä siellä liikenteessä minua. Nykyään ole keskivertoa parempi kuski, kuten 90 % autoilijoista omasta mielestään.

maanantai 20. elokuuta 2012

Lista työnjaosta sukupuolten kesken pestävän materiaalin mukaan:

Pääsääntöisesti nainen hoitaa pehmeät ja mies kovat materiaalit

lastenvaatteet  - nainen (sehän ne on ostanutkin, ei niitä uskalla mennä pilaamaan)
aikuisten vaatteet - nainen (ks. edellinen ja mistäs sitten mies tietäisi missä sukat on)
petivaatteet - nainen (ks. ensimmäinen)
muut tekstiilit - nainen (ks. edelliset)
lapset - nainen (nehän on tehty nahasta, eli on tekstiili)
tiskit - lapset (pitäähän niidenkin jotenkin viikkorahansa ansaita)
hyllyt - mies (ellei pinnalla ole niin paljon pölyä, että luokitellaan pehmeäksi)
muut huonekalut ja lattiat - mies (ellei pinnalla ole niin paljon vaatteita, pehmoleluja, villakoiria, töfnää ja tahmaa tahi lemmikkieläimiä, että luokitellaan pehmeäksi ja osa on pehmeitä enivei)
vessa - nainen (koska ei jaksa enää odottaa koska pestään, varsinkin jos jollakulla on vatsa pehmeänä)
ikkunat - mies (mutta aika pehmeästihän tuosta tuo valo suodattuu)
auto - mies (mutta on se kyllä niin pehmeän aerodynaamisen ja urheilullisen muotoinen!)

Huomioitavaa on, että jos jokin pehmeä materiaali on likaantunut niin, että on kovettunut, se kuitenkin luokitellaan pehmeäksi materiaaliksi.

Huom! Poikkeus: naisen ei tule mennä sohottamaan märällä rätillä televisiota jossa on "pehmeä näyttö". Sen puhdistuksen hoitaa mies asiaankuuluvalla välineellä, jonka olomuoto ei ole vielä naiselle selvinnyt.


Että tällaisin aattein siivouspäivänä

T: Hortensia (turhaa-nyrkki-pystyssä) Hanttipatu


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Vanhoja tapetteja

Ennenkin olen älämölönnyt makkarin rempan aloittamisesta, mutta nyt vasta on projekti päässyt kunnolla alkuun. Viime viikolla purettiin vanhat 80-luvun, kuolleilta mummoilta haisevat, lastulevyt seinistä ja yksi huojuva väliseinänpätkä kuttereineen. Vanhan talon hajut ainakin hieman vähenivät. Vielä kun jaksaa eteisen ja yhden makuuhuoneen levyt uusia, niin alkaa pintamateriaalit olla kaikki vaihdettu.

Vanhan purkaminen tuottaa suurta mielihyvää pohjattoman uteliaalle ihmiselle, kuten minä. On suunnattoman palkitsevaa, kun pinnan alta pääsee kurkistelemaan mennyttä elämää. Tässä meidän rintsikassa ei vanhoja rakenteita oikeastaan pysty jättämään esiin, vaikka kuinka ihania sormipaneelit olisivatkaan rappukäytävän katossa. Talo vaatii lisäeristystä sinne ja tänne. Ulkolaudoituksen uusimiseen ja sitä kautta eristämiseen ei ole vielä varaa ja katon poikkeukselliset rakenteet estävät villoituksen joistain kohdista yläpohjan kautta. Niinpä esimerkiksi juuri nuo paneelit jäivät villojen ja uusien lautojen alle ja makuuhuoneen seinän hieno ja hyväkuntoinen tapetti peiteltiin takaisin villojen, tuulensuojapaperin ja uusien levyjen taakse muovin poistamisen jälkeen.

Nyt tekeillä olevan makuuhuoneen seinistä löytyi vanhat tapetit 80-luvun remonttia edeltävältä ajalta. Edelliset asukkaat ehtivät poistaa ne kasaripaperit seinistä remppainnossaan. Näissä tapeteissa on minun mielestäni jotain 50-60-lukulaista (väärässäkin olen joskus ollut, mutta sitä nyt on turha mainostaa...).



Verhoilukivi menneisyydestä. Tiilitapetti näytti seinässä samalta kuin Aku Ankassa Simo Sisun selli.


Tämä on mielestäni hieno tapetti. Ei se nyt ihan täydellinen kunnoltaan ollutkaan. Tuossahan taitaa olla jonkun teräväpäisen kuluttama jälki sängyn tai sohvan kohdalla. Leikkasin tapetista muutaman kuvakerran itselleni talteen. Josko vaikka kehystäisi ja laittaisi takaisin seinälle. Alemmassa kuvassa tapetin päällä on vielä seinissä ollut muovi. Värit ovat mielestäni aivan mahtavat. Mieleen tulee yksi kimonosilkki kangaspala, mikä kaapin kätköissä majailee.



Tässä vielä muutama tapetti muista huoneista, voin nyt huoletonna heittää roippeet roskiin kun sain kuvattua. Kukkatapetti ja harmaa geometrinen ovat olleet kaapinperällä jo useamman vuoden, olohuoneen remontoimisesta saakka. Tuo minun mielestäni hienon värikäs (kukka?)tapetti soiro on eteisestä, jossa on sijainnut aiemmin keittiö. Kovasti olen retroihminen mutta siellä tuli vastaan jotain minunkin hermoilleni liikaa. Puuhellan taustakaakelointi ja oranssiksi maalattu muuri. Ja tuo tapetti on sitten ollut seinissä. Vatsasta vääntää tuo maalattu muuri. Muistan kyllä, että tällainen viritelmä oli naapurin mumman vanhassa pohjalaisessa kolmifooninkisessakin. Jo lapsena 70-luvulla se tuntui kyllä aika roisilta. Maku muuttuu, välillä kaipaa vaihtelua ja onneksi näitä pystyy tekemään uusiksi. Ja katsotaan vain kuinka yököttävän lopputuloksen itse saan makkarista aikaiseksi. Siippa ei käsittääkseni vielä ole aivan varma mikä tapetti on Hortensialla tilattuna.


Loppuun vielä pari rumaa kuvaa lohduttomasta remonttiarjesta, mistä tuppaa kroonistuessaan tulla niin pysyvä olotila, että vasta kahden viikon ylihyppimisen jälkeen tajuaa siirtää jonkun laatikon tai imurin pois kulkuväylältä. Tänään kun käväisin eräässä blogissa, jossa oli kauniita ja valoisia kuvia siististä asunnosta, pyyhin vaistomaisesti jalkani, etten vain sotke toisten hienoa kotia. Seinät kun jo saivat esittelynsä, tässä myös katto ja lattia. Kyl tää tästä joskus, kai.




torstai 16. elokuuta 2012

Palkataan mumma nelikymppiselle naiselle!

Ihminen, joka ostaa kirpputorilta jotain vain sen takia, että tavara on pakattu kivaan muovipusiin on hullu. Asian kuvailemiseen ei oikein ole kauniimpaa termiä. Näin kuitenkin tunnustan tehneeni. Muovipussissa oli usean erivärisiä pikkulankakeriä. Asiallista kirpparikamaa siis niille, jotka harrastavat langasta vääntämistä. Pussi taas on mielestäni aivan mahtava! Aatami ja Eevahan ne siinä. Nakuna ja tekstiilikauppaan menossa. Vai sieltäkö ne ostivat nuo lehdet peitteeksi kriittisiin paikkoihin? Pussi on vanha, toisella puolella viisinumeroinen puhelinnumero. Koskas niitä vielä oli? Yksi vuodelta 1988 oleva sanomalehden sivu löytyi kassista. Sen verran alkoi kolkutella nolo-olo ostoksestani, että päätin edes yrittää tehdä langoista jotain. Ja jos en onnistu, Orvokki saa lisää virkkaumateriaalia.


On tämä räpeltämiseni virkkuukoukun kanssa ihan pirun säälittävää katsottavaa! Hyvä, että en lävistä nenääni kun täytyy niin läheltä katsoa. Ihan samanlainen olin varmasti silloin ekalla luokalla kun koukuttiin ketjusilmukkaa ja siitä pyöriteltiin kissa ja liimattiin pahville. Ja mikä siinäkin on, että kun yrität tehdä patalappua, tulee kuppi ja pipo taas ei meinaa millään lähteä muodostumaan? Käsityö(natsi)opettaja oli sittenkin oikeassa: en osaa laskea edes kolmeen. Silmukkalisäykset ei kyllä tule säännöllisin välimatkoin. Ja mitään ohjeitahan ei kannattanut etsiä, mun epäsäännöllisellä käsialalla ei niistä välttämättä olisikaan ollut apua koon kanssa. Ja miten nämä langat pysyy takkuuntumatta toisiinsa kun virkkaa useammalla värillä? Ei hemmetti, voiko tämä uuden aloittaminen ja oppiminen olla todella näin vaikeaa? Miksi pitää lähteä itseään näin kiusaamaan. Olen jonkinlainen jakomielitautinen kun ihastelen perinteisin kädentaidoin toteutettuja asioita ja tietynlaista romanttista vivahdetta mutta tarvitseeko sitä itse yrittää. Tässä virkkaustouhussa olen kyllä lähinnä kelloseppämanaatti kultakalamaljassa. Sorminäppäryys aivan samaa tasoa. Ai ei ole sormia manaateilla vai? NO NIINPÄ! Ei hitto, lähden leikkaamaan kivilevystä suikaleita kipinäsuojusta varten. Siinä sentään saa käyttää kovaäänistä konetta ja likaantuu mukavasti, sopii paljon paremmin minulle. Pitäkää koukkunne!

Virkkauskokeiluksi taitaa riittä tämä kerta. Mutta sitä toista langanvääntämistä olen aiemmin kokeillut. Aika pitkälle samoin lopputuloksin. Suurinpiirtein 7 vuoden välein, jokin kosminen sykli aiheuttaa minulle vastustamattoman kutomisen himon.  Tietenkin mielikuvissa on aivan mahtavan hienot lopputulokset ja suunnitelmatkin ovat vallan suurensuuntaisia. Kutomuksia ei ole valtavasti kerääntynyt. Yksi jättisuuri muotopuoli villapaita, toinen vastaava keskeneräinen, muutamia niitä eriparisia lapasia (ainoat käyttökelpoiset lapaset annoin kaverilleni, joka kadotti ne samana iltana) ja viimeisimpänä kolmen vuoden takaa villapaita koiralle. Raskaushuuruissani ja tekemisenpuutteessa päätin toteuttaa noin vain suitsaitsukkelaan jussi-paidan Koirantolvanalle, sehän selvästi tarvitsee talvella pukimen (jonkinlainen ylikorostunut hoitovietti tilastani johtuen kai oli idean takana ja liikuntakyvyttömyyden aiheuttama ahdistus).


Villapaidasta tuli koiralle aivan liian pieni. Taskunkin sentään väsäsin.


Pakko oli kuitenkin kokeilla vaatetta oikeankokoiselle mallille. Hassukissa ei arvostanut kokemusta. Ilmeistä huolimatta rakkaita eläimiä ei vahingoitettu kuvauksissa. Voiko enemmän tittuuntunut ilme enää olla kuin Hassulla? Arvatkaa muuten kuinka vaikea on saada villaneule pois rimpuilevalta jokasuuntaan lankoja kynsillään vetelevältä kissalta,.

Aikapäiviä sitten olen hyväksynyt sen tosiasian, että en ole sellainen naisellisesti herttainen, kodinhoidollisesti lahjakas ja leivonnallisesti sujuva. Ihan kevyesti voin räntäsateessa pyyhkäistä nenäni hihaan ja jatkaa ravassa konttaamista, mutta en kestä kun en osaa loihtia ihania neuleita ja maanläheisiä virkkuuksia. Jostain syystä minun on ihan kamalan vaikea hyväksyä se, että en osaa kutoa ja virkata. Kai ne sitten edustavat minulle sitä perimmäistä hyvää naiseutta. No en tiedä, olisiko ihan paljas kateus syynä. Jos toinen osaa, miksi minä en? Toisaalta, jotkut rakastavat läheisiään ruualla, minä kai haluaisin rakastaa suojaamalla kylmältä (?). Villasukissa on kyllä paljon muutakin kuin käyttöarvo. Kyllä ne tuo mieleen kodin ja pehmeyden ja sohvalle viltteihin kääriytymisen. Ja mumman. Se kutoi meille villasukkia kun oltiin siskon kanssa pieniä (ja sit suuria ja sit aikuisia). Mumman tekemät sukat alkavat olla loppuunkulutetut ja uusi tekijä tarvitaan. Palkataan mumma nelikymppiselle naiselle.

Ei hittolainen! Kyllä minä vaan aion nämä lankakäsityötaidot oppia. Henkeä ei ehkä kannata pidätellä sitä odottaessa, saattaa tulla sinä aikana vakava happivaje. Mut jotain kyllä väsään. Siipalle tietty jonkun ohjeessa hienon mutta lopputuloksena järkyttävän pipon, jota sen on syytä pitää hymyssä suin ja kiitollisena (ainakin sen verran kun poistuu ovesta ulos). Tai itkee ja pitää mun nauiseuteni viirinä rakkaudella toteutettua päähinettä.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Lasia

Anonyymille kysyjälle tiedoksi (ja muille myös): Kuvasin Sokoksen 70-luvun mainoksen ja laitoin tänne (Iih ihana kangas) Nyt pitäisi pienelläpräntättykin näkyä ja loput kankaista myös.

Eiliseltä kirppistelyreissulta kotiin tuli Humppilan pikkuruinen kuplajalkainen Kalla, suunnittelija Mikko Helander. Näitä on alkanut kertymään vaivihkaa. Lapsuudenkodissa oli tällainen sininen keskikokoinen. Tuo minun sininen on jo aika kookas, 28 senttiä korkea. Pienin on 16 senttinen. Punaisessa ja lilassa on hienona yksityiskohtana nuo kuplat pohjan lasimassassa. Näille(kään) ei varsinaisesti ole paikkaa olemassa (vielä). Tarvitsevat varmaankin aika rauhallisen taustan, kun ovat keskenään erivärisiä ja kokoisia. Kuvissa taustana oleva Tampellan Punahilkka kangas on liian levoton, mutta valkoisen liinan ollessa pesussa kelvannee paremmin kuin kulunut työpöytätason pinta. Näiden maljakoiden hankaluutena on pesemisen vaikeus. Tuo kaula on niin kovin kapea, että sinne on vaikea kurotella edes pulloharjalla. Kaikissa näissä onkin vielä jälkiä kukkavesistä ja kasvinroippeista.



  Ja jälleen uusi ihastus. Tellus-pullo Riihimäen lasi, suunnittelija Erkkitapio Siiroinen. Pahaksi onneksi näitä on olemassa erivärisiä ja myös pitkällä kaulalla. Näinköhän näitäkin joutuu useamman ostamaan jos vastaan tulee? Siiroinen on tehnyt myös muita hienoja pulloja.

Kuva vielä rippikukkia varten kotiutuneesta vaasista. Ei minkäänlaista tietoa mikä ja kenen on. Olisipa mukava selvittää jotenkin.


lauantai 4. elokuuta 2012

Törmäsin tuossa blogi-matkaillessani mielestäni aivan huikeaan tarinaan ja ideaan. Herkkyysosasto sisälläni liikahteli ja kateus myös, miksi ikinä en itse keksi koskaan mitään tuollaista? Täytyy tyytyä jälleen kopiointiin ja apinointiin. Tässä linkki . Sopisi moneen keräilyvimmaan ja voisi jatkojalostaa erilaisiin käyttötarkoituksiin. Niitähän on olemassa sellaisia vitriinipöytiä, millähän niitä ryhtyisi täyttämään?

Olisinkin tarvinnut taskutavarapurkkia jo tiistaina. Pesaisin ja rumpukuivasin puhelimeni housujen mukana. Kuivausrumpu piti epätavallisen kovaa kolinaa. Siipan ihmetellessä kohautin vain olkiani ja suljin välioven. Helpoin tapa korjata ongelmia on vaientaa ne. Joskus "korjasin" auton vääntämällä musiikkia kovemmalle. SIM-kortti selviytyi koko pesuohjelmasta ja kuivaamisesta erittäin kuivaksi. Puhelimesta en tiedä vielä. Itse veikkaan ehjänä säilymisen puolesta, mutta katsellaan. Taitaa olla taas ajoittaista yltiöpositivismiani.

Touko on oppinut puhumaan. Ihana paita, sanoo lapsi ja silittelee paitaansa ja äiti on onnesta ja itseriittoisuudesta soikeanaan. Ruma paita, sanoo lapsi, kurtistaa kulmiaan ja nostelee isin tummansinistä t-paitaa lattialta. Joo, on ruma kun on ihan koirankarvainen. Työssäkäynti on loistava tekosyy laistaa siivoamisesta ja tosiaan, meillä lattia toimii välillä vaatteiden säilytyspaikkana. Pitäisikö alkaa ohjaamaan mukulaa siihen suuntaan, että ulkonäöllä ei saisi olla suurta merkitystä? Tai että siivoamisella on? Hortensia parka on kajahtanut kaikkeen kirkkaaseen, värikkääseen ja söpöön iltatähden myötä. Kai sitä yrittää pitää kaikin voimin nuoruuden hännästä kiinni, sen kiitolaukatessa ohi. Vapaa-ajan olen käyttänyt ompelemiseen ja tällaisen setin väsäsin eroahdistuksessa tarhavaatteiksi. Traktoripaita valmistui myös. Siitä ei ole kuvaa mutta serkkupojan samanlaisesta löytyy. 
Kamalan halju kuva
Kolmas t-paita on valmistumassa. Tuhostelin siihen muutaman reiän kokeiluinnossani. Yritin ommella paitaan "merkkejä" ja hatun päällä hyppimiseksi meni. Enkä oppinut kerrasta. Jos mahdun otsassa kasvavan tattini kanssa vielä ompelukoneen taakse ja saan sen valmiiksi, lisään siitä kuvan varoittavaksi esimerkiksi. Ompeluharjoittelu jatkukoon. Joskus vielä onnistun ilman purkamista ja rumia kantteja.

 Kauheaa, miten aika juoksee kun itsekin juoksee. Ensimmäinen työviikko loman jälkeen takana ja ihan ansaitulta tuntuu lauantaiaamun rauha. Ensimmäiset kaksi päivää tosin meni seisoskeluksi. Edellistä työvaihetta suorittava porukka ei ole oikein pysynyt aikataulussaan ja jäljessä tuleville ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lorvailla matalaotsaisena ja mulkoilla tuiman tanttamaisesti työtahdin tehostamiseksi. Ei vaikutusta. Ei tehoa, vaikka kuinka yritin näyttää kansainvälistä-vihaista-naamaa, jonka viestin pitäisi ymmärtää ilman tulkkiakin. Onneksi loppuviikko oli ihan oikeata työskentelyä. Alkuviikon seisoskelupäivissä oli myös uuden oppimista. Pääsin kaivinkoneen puikkoihin ja sepäs vasta mukavaa oli! Kone oli kooltaan hieman lapiota isompi, mutta kuitenkin. Olenko nyt telaketjufeministi? Aikaisemmin tänä vuonna olen oppinut ajamaan "lumppua"  . Tai siis ihan käyttämään, eestaas-ajelu on ennenkin onnistunut. Edelleen väistyn parempien käyttäjien tieltä, kun taidot eivät mitään sujuvia ole. Kuitenkin tuntuu mukavalta laajentaa osaamistaan ja kyllä nuo koneet ovat hauskoja värkkejä. Työpari on kokeneempi kauhalaitteiden kanssa. Siellä se 45-kiloinen hippiäinen keikkuu 120 kiloiselle säädetyllä penkillä ja vääntää urakkanupista tosissaan. Kummasti tuli respektiä muiden keltakypäräisten seassa, kun tarvitsivat koneapua. 

Lumppu <3 (lainattu kuva)