Hassu elämä

On tämä ihmisen elo välillä niin kovin kummallista. Joskus tuntuu, että ajatuksella on tosiaan voimaa. Mietin viime viikolla perjantai illalla ääneen Siipalle, mitäköhän yhdelle yläaste aikaiselle kaverille kuuluu. Kuinka ollakkaan, sain häneltä ystäväpyynnön naamakirjaan lauantai illalla! Edellisen kerran olen henkilön nähnyt noin 20 vuotta sitteen, enkä kovin aktiivisesti häntä tässä välissä muistellut. Aina joskus tosin. Kyllähän tässä on tietenkin muutakin takana, kuin suuri "mysteeri". Lapsemme ovat rippikouluiässä, saman ikäisiä, kuin me kaveeratessamme. Aika luonnollista kai miettiä omia senaikaisia ystäviään. Erittäin mukavaa kuitenkin. Täytyy itsekin aktivoitua yhteydenotoissaan, olen siinä ollut vähän laiska.

Tänään olen yrittänyt kunnostautua "pullantuoksuisenaäitinä". Orvokki olisi innokas leipomaan ja Taimi auttamaan ainakin taikinan nuolemisessa. Tytöt leipovat muffinseja. Oih, mistä saisi vähän lisää kärsivällisyyttä? Esiteinien säksätys ja hössötys on välillä niin kovaäänistä, että Iltatähden unet vaarantuvat. Toisinaan kyllä tuntuu, että olen äitinä täysin epäonnistunut, kun en useammin saa aikaiseksi keittiöpuuhailuja lasten kanssa. En kylläkään ole mikään kodin hengetär muutenkaan. Ruokaa laitan arkena rutiinilla, joskus viikonloppuna hifistellään  uusien reseptien kanssa tai jonkin teeman, kuten jonkin maan ruokien, mukaan. Leipomiset ovat kyllä käytännössä täysin nollassa. En muuten edelleenkään osaa tehdä ihan perus pullia, niitä pyöreitä. En ymmärrä, miten niitä pyöritellään. Korvapuusteja on tässä talossa saanut vuosia sitten.

Yksi asia, mitä en varmaankaan ikinä opi, on riisin keittäminen. Siitä on jo tullut vitsi meidän suvussa. Siipan mielestä se on yhtä helppoa kuin veden keittäminen. Minä poltan sen aina pohjaan, vaikka seisoisin kattilan vieressä. Toisaalta kaikkea ei ole järkevääkään "oppia". Mies tekee meillä aina jauhelihakastikkeen, letut ja täytekakut. Kotona ollessani keitin usein äidille ja minulle kahvia, kun äiti sanoi, että keitä sinä kun keität niin hyvää kahvia. Tapa sekin saada toinen tekemään asia puolestaan. Ja totta onkin, että voileivätkin maistuvat paremmilta, kun on ne jonkun tekemänä ja valmiina eteensä saanut.

Pitäisi olla tehokas ja aikaansaapa ja täällä minä vain huutelen pömpeliin. Ruuanlaitto kutsuu, mutta tytöillä on napa täynnä muffinsseja ja pienin nukkuu. Mikäs kiire tässä. Sata asiaa odottaa tekemistä, mutta säilyvät kyllä sijoillaan huomiseen. Aamulla ompelin kaksi trikoopipoa. Piti tulla itselleni ja Orvokille. Mittakaava petti ja nyt on pipot Taimille ja Toukolle. Taimi aloitteli ensimmäistä laukkuompelustaan. Maanantaina alkaa kesä. Ensimmäinen täysimittainen työmaa kutsuu. Alkuun lapiointia hartiavoimin ja kottikärryrahtaamista. Aika alkaa sitten olla taas vähissä kaikkeen muuhun kuin tarpeelliseen. Toivottavasti säätkin muuttuvat keväisimmiksi. Pientä melankoliaa havaitsen itsessäni aina kaikkien muutosten edessä. Onneksi muutos tuo yleensä mukanaan ylimääräistä energiaa ja aurinkoista mieltä.

Pieniä tekeleitä suurta intoa odotellessa

Olen kovasti katkeroitunu ja kannan kaunaa siipalle pieleen menneiden pyykinpesujen vuoksi. Enemmän tuo mies taitaa kuitenkin tehdä tuhoa vaatteille kuivausrummulla. On se kumma, vieraat kielet ja laskukaavat taipuvat kyllä, mutta pesumerkinnät ovat vaikeita. Kyseessähän on tietenkin juoni, jolla vältetään koko pyykkääminen. Aion muistaa jokaisen menettämäni neuleen ja paidan pitkään. Ja jotta Siippa voi kehittyä ihmisenä, muistutan jalosti noista rajoittuneista pyykinpesutaidoista ajoittain.

Säilytin pitkään kaapissa lempipaitani jäänteitä. Ruskeapohjainen lanttipaita ei tosin ehtinyt päälleni kuin kerran, ennenkuin kohtasi pyykkäävän pyövelin. Kuivausrummussa paita pieneni napapaidaksi. Sain vihdoinkin tehtyä päätöksiä pukimen kohtalosta ja ompelin Toukolle pipon paidan hihoista. Vielä jäi materiaalia pieneen hihattomaan paitaan kesää varten. Trikoo ei enää ihan huippukuntoiselta näytä rummutuksen jäljiltä, mutta hyvin kelpaa kura-ajan päähineeksi. Tälläkertaa olen tyytyväinen lopputulokseen. Yritin ottaa kuvan piposta lapsen päässä, mutta ei se nyt sitten ollut tarpeellista Toukon mielestä. Nyki päähinettä pois kuin riivaajan vallassa ja esitti muutaman muunkinlaisen vastalauseen. Ei sitten.

 

Toiseen pipokuvaan pääsi kivat kirppislöydöt. Ihanan ruskean pikkujakkaran löysin jo aikaa sitten, nyt tuoli on otettu käyttöön kaapista, kun iltatähti ei enää jatkuvasti kaatuile kaiken kanssa. Apina hamasta menneisyydestä piirrettyine silmälaseineen löytyi viime viikolla. Esikon mielestä ihan kamalan ruma. Täytyy myöntää, että säikähdin tuota pellavapäätä kun aamulla pilkotti Toukon sängyssä peittojen alta. Kuitenkin jotenkin sympaattinen otus.

Sain Taimilta kunnon nuhteet neulatyynystäni. "Äiti! Ei noin VOI tehdä!" Pieni pehmokoira on myös kirppikseltä saalistettuja esineitä, sellaisia, joilla ei oikeastaan ole mitään käyttöä. Ompelukoneen vieressä kun pyöri, niin tuikkasin neulat kädestäni siihen. Woodoo-hauva. Poistin neulat päästä ennen kuvan ottoa. Pitäisi ommella neulatyyny, mutta minun ei itse tarvitse, Taimi on luvannut antaa koulussa juuri tekemänsä minulle. Kivaa. Sekin oli jokin eläin, enkä ihan ymmärrä miksi siihen on hyväksyttävämpää pistellä neuloja. Ehkä se on jokin niveljalkainen tikapuuhermostolla. Tulikohan kirjoitettua kaksi toisensa poissulkevaa asiaa peräkkäin? Minä noista elukoista ja niiden hermostoista mitään tiedä.

Tein ehkä pyhäihäväistyksen kun ostin kirppikseltä leijonatunikan tarkoituksenani muuttaa se paidaksi. Tuntuu vähän hassulta kajota jo valmiisiin vaatteisiin ja joltain jää tunika saamatta, mutta pidän tuosta kuosista nii kovasti ja olen sitä jo jonkinaikaa etsinyt kohtuullisella hinnalla. Tämä tuli vastaan ja nyt on paita valmiiksi räävittynä. Ei kyllä tullut huippujälkeä, materiaali oli tosi hankalaa minun taidoilleni. Kuitenkin ilahduttava ja ihan käyttökelpoinen tarhaan. Etsinnässä olisi vielä tuo sama kuosi keltaisena.

Eilinen ompelusessio tuotti leirikoulun arpajaisiin kaksi pikkupussukkaa. Esikon mielestä ihan söpöjä, mutta mitä niillä tekee? No harvoinpa arpajaisista saa mitään millä tekee mitään. 

Pääsiäisen aika kului varsin tavallisesti. Rairuohonsiemenet ovat edelleen pusseissa, koristeet vintissä ja tipuliina kauppakassissa. Katseltiin pienimuotoista kokkoa ja oltiin oksennustaudissa. Kaikkea sellaista normaalia mitä yleensäkin pääsiäisenä. Kausijuhlat jäävät minulta aika pienelle huomiolle koristelun ja muun osalta. Usein vielä juhlapyhät ollaan poissa kotoa, joten lavastus on minimissään. Tänä vuonna yksi rairuoho vihertää peltisessä säilyketölkissä ja lasten tekemät virpomisoksat lasisessa. Vappua varten varauduin jo. Sitruunat, sokeri ja hiiva odottelee ämpäriin pääsyä. Ihanaa, simaa! Juhlien ruokapuolessa pysyn hieman paremmin perässä kuin koristeluissa. Miksiköhän? En hämmästele aidosti, syöminen on lähellä sydäntäni. No joo, on minulla vielä ajatuksissa ollut piparitalo joululta tekemättä . Kaavat on kyllä jo valmiiksi piirretty. Miten ihmeessä jotkut ihmiset ehtivät olla sellaisiakin kodinhengettäriä ja superorganisoijia? Olen kyllä jäänyt ihan ilman noiden ominaisuuksien suhteen. Seuraavaksi vuodeksi sitten, ehkä.

Mitään mainitsemisen arvoista en ole saanut aikaiseksi. Tänään tarkoituksena olisi lähteä kirppiskierrokselle hankkimaan lapselle autoja. Vauvaikä on ohi, äiti jälkijunassa ja mummalla paljon kivemmat lelut, kuin kotona. Touko parka, sen äiti ei ole osannut ostaa sille leluja. Siis lelujahan on, paljon, mutta kyläilyreissulla huomasi, että nyt saattaisi olla autoiluaika. Ompeluintoakin löytyisi mutta kurjat laitteet tarvitsisivat huoltoa ja säätöä. T-paitoja varten varatut kankaat eivät juuri nyt houkuttele, eivätkä ole houkutelleet pariin kuukauteen. Ajatukset lehahtavat niistä heti muualle, pussukoihin ja puuvillaan.




Laiskottaa, sohvalle lukemaan inspiraatiota johonkin odotellessa.

Ruma, rumempi, löytö!

Meillä on Siipan kanssa hieman erilainen näkemys kauneudesta. Pitkän aikaa miehen kommentti lähes kaikkeen mitä kirpparilta löysin oli: Hyvän näköinen, jos maalaa valkoiseksi. Itse pidän kuluneista ja elämää nähneistä esineistä. Ulkona seisoo suuret käsittelemättömät ja hieman rapistuneet betoniruukut (painavat niin paljon, että mies kieltäytyy niitä enää koskaan siirtämästä). Makuuhuoneessa on satavuotias kovia kokenut matka-arkku ja maailman ihanin kulahtanut pinnasänky, johon on maalattu Bambi ystävineen vanhemmalla tyylillä. Kommentointi on jo kääntynyt vitsiksi: "Ai, sä ostit taas sellaisen valkoiseksi maalattavan." Ja tämä pätee ihan kaikkeen mitä löytöinä kotiin tuon, koosta ja melkeinpä myös materiaalista riippumatta.

Jotkut ostokseni ovat omastakin mielestä omituisia tai "kauneusrajoitteisia". Esimerkiksi rumien ukkojen-kokoelmani, jossa toistaiseksi (onneksi) on vasta kaksi jäsentä. Ei siis oikeasti kokoelma ollenkaan. Ensimmäinen ukkeli oli niin ruma, että se pyöri lahjoituskirppiksen hyllyillä vaihtelevaan hintaan varmaankin puoli vuotta. Aina käydessäni sitä pyörittelin, mutta jätin kuitenkin paikoilleen. Lopulta ukko päätyi poistokoriin alehintaan rikkinäisten esineiden ja  pilttipurkkien sekaan. Hellyin ja vei äijän kotiin. Tämä on samalla etsintäkuulutus. Kuulutan sellaista ihmistä, joka tietää mikä tämä on? Vähän tässä on siis sama asia kyseessä, kuin esikoulun piirustustaidoissani. Tädille riipustusta näyttäessäni hän totesi: "Hieno! Mikä se on?" Ukkeli on lasitettua keramiikkaa/savea (en ole ollenkaan perillä oikeasta termistä). Myös sisäosa on lasitettu. Tyypillä on korviksenreiät korvissaan ja moninappinen takki. Olen yrittänyt miettiä mikä tämä voisi olla. Juoma-astia? Jonkin astian korkki? Kynttilänsammutin? En keksi mitään sanaa, millä voisin tästä tietoa, esimerkiksi netistä, löytää. Hyi, kuinka hieno, kiehtova tavallaan, asuu kuitenkin kaapin kätkössä neljättä vuotta ja hakee paikkaansa.

Seuraava ukkeli on rampa sotilas. Mieleen tuli joidenkin kirkkojen ovilla seisoskelevat vaivaisukkelit, jotka keräsivät rahaa köyhille. Jotkut ukot on tehty jalka- tai käsipuoleksi ja jotkut ovat esitetty lisäksi sotilaina. Käsittääkseni sotaveteraanit olivatkin eräs ryhmä vaivaishoidon piirissä. Lapsuuden kylän kirkko tuli mieleen ja ukko lähti meille. Tämä unvormuun pukeutunut on itä-saksalainen päihinsä saanut pähkinänsärkijä. Ja koska on jonkinlainen keittiökaluksi luokiteltava, irvistelevä ukko partoineen ja rikkinäisine lakkeineen seisoskelee keittiön kaapiston päällä. Jonkin aikaa seurana oli maatuska, mutta slaavityttö lähti mietiskelemään tulevaisuutta muiden matrjoshkojen joukkoon varastoon. Suojassa se myös välttää liikaa rasvaa, mikä saattaa lieden liiallisessa läheisyydessä kupeille tarttua.

Nyt kun keittiössä on vapautettu vitriinitilaa oikean säilytyksen tarpeisiin, emaliastiat ja muut tarvitsevat itselleen hyllyn. Kiikutinkin jo sellaisen lautashylly/hylly yhdistelmän kirppikseltä. Ruma sellaisenaan. Vaatii valkoista maalia! Aloitin hiomisen tänään. Ei tuo Siippa aivan kaikessa väärässä ole, joihinkin esineisiin sopii maalaaminen. Tuokin hylly on muodoiltaan mielestäni erinomainen keittiöön, mutta puunvärisenä aivan väärä. Saisihan tuo ns. löytö olla myös kokopuuta, mutta kyllä viilupinnallakin maali jonkin verran pysyy. Täytyy katsoa onko valmiina sittenkään sopiva ajattelemaani paikkaan. Suunnitelmat kun voivat aina muuttua matkan varrella.

Bussimatkailua

Angry bitch-Hortensia täällä hei! Taivaalta sataa liioitellusti valkoista paskaa (jos netissä toiset voivat näyttää pyllyään, niin omin luvan saada käyttää karkeaa kieltä, kyllä paskaa)! Alleviivatakseen mahtiaan ja taka-talvea pilvet heittelevät ylisuuria hiutaleita yhtenäisenä massana alas. Keljuttaa kokonaisvaltaisesti ja pistää vihaksi koko vartalon mitalta! Yritän jättää asian täysin ilman huomiota ja suljen verhot. Ja postilaatikolle menen silmät kiinni!

Eilen käväisin eteläisessä pääkaupungissamme tapaamassa ystävää 20 vuoden takaa. Tai ei ystävä missään takana ole ollut näitä vuosia. Elämää ollaan käyty eteenpäin välillä yhtä matkaa. Olemme olleet töissä samoissa paikoissa ja meillä on sama määrä lapsia, jotka ovat syntyneet hyvin samoihin aikoihin. Olemme myös melkein saman ikäisiä ja meillä on samankaltainen tausta. Välillä matkaa on taivallettu enemmän tahoillaan.

Löysinpäs mukavan nostalgisen
Suomen Linja-automuseon
  hakurin bussiaikatauluihin osoitteessa:
http://www.slamu.fi/aikataulut.php
Kuva heidän sivuiltaan.
 Tämän liikennöitsijän kalustolla en ole koskaan matkustanut.

Vaikka olenkin asunut muutaman vuoden täällä etäämpänä ja käynyt pääkaupunkiseudulla päivittäin töissä, sinnepäin suuntautunut bussimatkailu on kuitenkin jäänyt vähemmälle. (Kyllä kyllä, se olisi ekologinen vaihtoehto työmatkailuun, mutta ei valitettavasti mahdollista.) Ensimmäisen kerran hyppäsin pitkänmatkan pikavuoron bussiin muutama vuosi sitten. Voi valtavaa, meno oli kuin lentokoneessa konsanaan. Edessä huiteli käsimerkkeineen bussiemäntä ja muistutti turvavöistä (ei varsinaisesti kai mitään käsimerkkejä, olipa vain vilkas ihminen, joka heilutteli puhuessaan käsiään). Kuulutuksista selvisi niin ajokeli, kuin pysäkitkin. Hän myös kierteli jakamassa aikakauslehtiä luettavaksi. Sen jälkeen kun oli kiertänyt rahastamassa matkan hinnan. Bussissa tuoksui hyvältä, siellä oli hyvä ilmastointi helteellä ja ajoneuvossa oli myös vessa. Hieman toista, mitä olen aikaisemmin ja varsinkin 1970-80-luvun lapsuusmaisemissa maaseudulla, toisaallapäin Suomea, kokenut. Lapsuuden bussit nyt olivatkin ritsoja koulukyytejä, joilla rahdattiin oppivelvollisia aamulla yhteen, ja illalla toiseen suuntaan. Matka ulottui pisimmillään läheiseen kaupunkiin, 24 kilometrin päähän, missä aukesi valtaisat ostostaivaat ja ammattikoulujen astinlaudat vapaaseen tulevaisuuteen. Lapsen mielestä. Kyseisessä kaupungissa oli alkuunsa yhdet liukuportaat ja oli varsinainen tapahtuma päästä niillä ajelemaan. Ihan hengitystä salpasi.

Eilen lähdin bussipysäkille hyvissä ajoin. Paikalliset tavat eivät ole vielä kokonaisuudessaan avautuneet minulle. Olen ollut ymmärtävinäni, että kaikkia pysäkillä olevia tervehditään. Mutta en ole siitä varma. Oletukseni perustuu siihen, että kun pysäkille saapuu, kanssaodottajat katsovat hyvin pitkään ja suoraa kasvoihin. Useinmiten kukaan ei kuitenkaan tervehdi ensin. Tai välttämättä takaisinkaan. Hyvin hämmentävää. Mikäs se olikaan se psykologinen tutkimus, jossa mitattiin tunnistamiseen käytettyjä sekunteja ja missä vaiheessa katsominen muuttuu kiusalliseksi? Täällä sekunnit ovat pidempiä. Kokemukseni mukaan isommissa kaupungeissa pysäkeillä ei tervehditä, eikä oikeastaan edes nähdä muita ihmisiä. Jos joku puhuu, sen täytyy olla hullu, humalassa tai huumeissa. Silloin on turvallisempaa jättää vastaamatta ja mielestäni epäloogisesti kääntää selkänsä. Parempi että ei näe vaarallista hullua jos alkaa hosua puukolla? En ole vielä oppinut pois tuosta käytöksestä. Tälläkertaa saavuin paikalle ensimmäisenä ja ajatuksissani unohdin miettiä tätä moikkailuongelmaani, seuraavan matkustajan saapuessa. Hetken kuluttua muistin asian, mutta silloin oli jo myöhäistä. Kamalaa, nyt tuo pitää minua tylynä ja ylpeänä, kaikki tulokkaat ovat ihan unkkeloita katsekontaktia välttäviä läpikatsojia! Yritin seistä paikallani huomiota herättämättä, pää auton tulosuuntaan kenossa. Tässäpä näin minä huoletonna seisoskelen ja vitsi miten mielenkiintoni on nauliutunut kadun vastapuolelle rakennusmiehiin. Jonkin ajan kuluttua jalat alkoivat puutua ja niska kipeytyä. Heiluttelin varpaitani kengissä, mutta lopulta oli pakko liikutella koko jalkoja. Ja horjahdin. Naamioin horjahduksen tarkoitetuksi tekemällä sen myös toiselle puolelle. Repeilin henkisesti keskenäni, kun mieleeni tuli sisareni minulle joskus tuubi-linkkinä lähettämä Ranuan kummien jakso, jossa kahvilantäti yrittää tutustua asiakkaaseen ja peittelee mielestään outoa käytöstään tekemällä jotain vielä oudommin. Valitettavasti en videota enää mistään netin syövereistä löydä. Hankkikaa dvd! Loistopätkä! Tilanne oli kutakuinkin samanlainen liikehtiessäni odotuspaikalla. Virnuiluni muistamalleni sketsille vielä pahensi tilannetta. Onneksi en päässyt pääni sisällä hysteerisen naurun asteelle.

Takaisinpäin matkustaessani aloin jännittää linja-autosta poistumista. Ajatella jos vaikka ajan pysäkin ohi! En ymmärrä miksi niin kävisi. Ja vaikka kävisi, niin seuraavalta pysäkiltä joka on matkahuolto ja takuuvarma pysähdyspaikka, matkaa takaisin on vajaan kymmenen minuutin kävely. Jopas olisikin aivan kaameaa! Eri asia, jos olisi mahdollista nukahtaa ja tulla ajetuksi satojen kilometrien päähän, itse uinaillessa kuola poskella ja kuorsaten. Samaa jännitystä koin opiskeluaikoinani junamatkaillessa. Junan eteiseen oli pakko tunkea jo 20 kilometriä ennen asemaa. Jonkinlainen hivutustaistelu on kuitenkin bussissa meneillään pysäkin lähestyessä. Ensin poisjäävät ryhtyvät liikehtimään, sitten keräilemään kamojaan päälleen. Kaikki odottavat, että joku painaa nappia. Kukaan ei paina, lisää liikehdintää ja lopulta joku jolla ei hermo enää jännitystä kestä, painaa stop-nappia. Huh, voin poistua autosta yhtenä laumasta. Mikä juttu tämäkin on? Eikö sitä nappulaa voi soitella hyvissä ajoin, onko se jotenkin noloa ilmaista liian aikaisin, että tuollahan se poistumispaikka on lähestymässä? Tuskin kuski sitä hälytystä unohtaa.

Ystävää oli ihana nähdä! Matka oli siis vaivan arvoinen. Pitäisi todellakin käydä useammin kodin ulkopuolella, että pääsisi tästä voimakkaasti orastavasta mökkihöperyydestä eroon. Olen päättänyt, että minulla on nyt oma "hovivirkkaaja". Sain matkaan mukaan tuliaisen Iltatähdelle. Angry birds-pipon!  Touko juoksenteli koko ilan myssy päässään vaaleanpunaisia nukenrattaita työntäen. Olisin halunnut laittaa kuvan päähineestä tähän, mutta jompikumpi alakoululaisista on sen päähänsä kouluun mennessään laittanut. Ehkä sitten myöhemmin. Jäin heti vaihtarin velkaa, seuraavaksi siis mietintämyssy päähän ja jotain vastinetta toteuttamaan, kunhan laiskuudeltani jaksan.