sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Täällä ollaan, vaikka pitkästä hiljaisuudesta olis saattanut luulla Hortensian horinoiden jo iäksi vaienneen. Hurja kissa, nimeltään Martta, tosin siirtyi tässä välissä ajasta ikuisuuteen ja sekös sai keski-ikäisen naisimmeisen parkumaan silmänsä turpeiksi ja kirkuvan punaiseksi. Kantelin sitä kissaa pentuna aamutakkini taskussa, kun arasteli koiraa. Toinkin sen alunperin kotiin siipalta salaa. Tai no, ei oikein voi sanoa kumman kissan, mutta alunperin menin yhtä hakemaan ja kaksi piilotin laatikkoon. Olisihan tuo ihanan luonteinen elukka saanut pidempään olla ilahduttamassa. Piha on kovin tyhjä ja kukkapenkin nukkumiskuopassa jo rikkakasvit ovat lähteneet kasvamaan.



Etteenpäin kaikesta huolimatta. Voi apua, koulut loppuivat! Tarkoittaa aivan julmettua jatkuvaa siivoamista. En ymmärrä, miten ihmeessä lapset voivat sotkea niin valtavasti? Järkevämpää tietenkin olisi ollut opettaa kakrut korjaamaan jälkensä. Ehkä he tänä kesänä oppivat. Apua myös sellainen asia, että Esikko lähtee kesätöihin toiselle paikkakunnalle. Joudun harjoittelemaan luopumista, joka on ihan varmasti joskus tulossa Esikon lähtiessä opiskelemaan. Siivoamisesta vielä, meillä on olohuoneen lattialla murusina näkkileipä. Päätin, että en varmasti sitä sieltä siivoa, kun on lasten jäljiltä. Muruset leviää jo keittiön puolelle ja tarttuvat ikävästi jalanpohjiin, mutta periksi en anna. Siivotkoon itse. Toivottavasti hoitavat tämän kesän aikana.

Eilen urakoitiin Siipan kanssa selkä auringosta punaisena puutarhan kimpussa. Voikukat saavat jäädä nurmikkoon, ei tuota määrää hullukaan jaksa nyppiä. Kokonaisen kottikärryllisen jälkeen ei ollut havaittavaa eroa. Olkoon. Täten julistan voikukat nurmella pakollisiksi.

Sieniäkin tuli peratessa vastaan. Äitiii! Mitäs sieniä minä ryytimaassani kasvatan?



Lapsia ilahdutin tekemällä ämpäriin saippuakuplien tekemistä varten fairy sekoituksen. Pyykkipoikakorilla sai upeita kuplarykelmiä aikaiseksi. Samalla nesteellä pesaisin kirsikkapuun kirvoista. Suihkupullo oli kateissa, joten heittelin korilla kuplia puun päälle. Näytti varmasti naapureista hullun hommalta. 



Buddhalta on talvella pää räjähtänyt, sitä on ollut liikkeellä. Minulla on muuten ongelma. Käytin nuppineulaa avatakseni suihkulähteen suuttimen reiän. Nyt en kuollaksenikaan muista, minne neulan laitoin. Toivottavasti astun siihen kesän aikana itse. Neulan etsiminen puutarhasta on aika toivottoman tuntuinen tehtävä.


Lisäys: Hah, nuppineula löytyi! Oli pudonnut shortsin lahkeeni saumasta (mihin sen pujotin) ja tuli vastaan taapertaessa näitä mantuja.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Kierrätystä

Pitkästä aikaa oli akka-Hortensialle varattuna oikein suunniteltu päiväohjelma. Kierrätyksen merkeissä pulloja palautukseen,  postiin, kirppikselle ja toiselle kirppikselle viemään ylimääräisiä kertyneitä. Survaisin matkaan ja huikean 500 m päässä ensimmäinen etappi. Pulloista käteiset taskuun ja matka jatkuu. Postin jälkeen kaarroin kirppiksen parkkiin. Auto lukkoon ja sisälle.

Muutama kiva "löytö", mm vaipoista luopuvalle joustofroteiset alkkarit ja takaisin auton rattiin. Väännän avaimesta ja kaara sanoo väyväyväy, seuraavalla yrittämällä täktäktäk. Voi vimpula taas kerran kosla oli tyhjännyt akkunsa. Eipä siinä, takaluukku auki ja piuhat esiin, kaapeleiden selvittelyä. Parkkikselta lähdössä ollut mies avasi ikkunansa ja karkeasti arvioiden kysyi hieman huvittuneeseen sävyyn, josko minulla on myös toimiva akku touhuiluilleni. Oikeasti on kyllä ihanaa, että apua tarjoavia on, jos en ole pukeutunut työvaatteisiin. Jos olen, toteavat "sinähän olet nainen" johon ": "huomasin aamulla, kun kävin istuen pissalla". Kerroin kuitenkin ystävälliselle ja avuliaalle ihmiselle, että minulla todellakin on uusi ja latingissa oleva akku takapakkarissa, koska sama asia oli kohdannut menneellä viikolla. En ehtinyt kiitosta kysymästä sanoa avoimesta ikkunasta, katsoi kai, että pärjäsin. Miinukset miinuksiin ja plussat plussiin, vääntö ja hurrhurr. Kirpparin pitäjä naureskeli apureineen autossaan kun kannoin uuden akun takaisin takakonttiin. Huikkasin, että kyllä tämä nyt on ihan jokaisen autoiluvarustus tuo ylimääräinen akku (koskahan sen ehtisi autoonsa asentaa, voisi olla käytännöllisempi niin?). Hänellä kuulemma myös huono akku autossaan. Yleistä siis, ei hätää, olen siis melkein normaali.

Akun tyhjenemisen uhallakin seuraava pysähdys viemään lahjoitustavarat hyväntekeväisyyskirpulle. Kamat henkilökunnalle ja tasapainon säilyttämiseksi pieni kierros. Hieman hämäsi henkilökunnan ilonpito. Mietin, mahdoinko tuoda kassissa päällimmäisenä risaiset rintsikkani makkarin lattialta. Jouduin kiertelemään hyllyjä tovin, ennenkuin jonkun lausahduksen "hyvää tavaraa toi hän" jälkeen uskaltauduin kassalle ilman punaisia poskia. Autoni-Tuhnu käynnistyi taas loistavasti.

En kyllä ymmärrä, miksi tuo koslan akku tyhjeni. Virrat oli poissa, avaimet taskussa, ei syytä. Tai joku kosminen vuoro esittää pellehyppely-show osui kohdalleni.


perjantai 1. maaliskuuta 2013

Vihdoinkin Hortensian nuppiullakolla on valot takaisin päällä. On tullut roikotettua alahuulta jo jokunen tovi. Pelkäsin jo, että tänä vuonna ei henkisen talven jälkeen tule ollenkaan kesää, kuten nälkävuonna 1867. Järvet jäässä ja rekikeli juhannukseen ja ensimmäiset hallayöt heinäkuun puolessavälissä. Pakkasyöt syyskuun alussa. Onneksi tuo ihana aurinko on paistanut viime aikoina. Alkuun kyllä katselin sitä verhojen takaa möhöttäen ja kurtistellen, kiljaisten välillä "bright light" Gremlins tyylisesti kauhusta sätkien. On se kumma kun koskaan ei ole hyvä. Ensin marisee talven pimeyttä, seuraavaksi liikaa kirkkautta. Aikansa kun paistatteli, niin tottui ja enenevä valoisuus alkoi tuntua hyvältä. Päätin vielä tehostaa omaehtoisella väriterapialla vaikutusta, eli keltaista keittiöön! Heti joulun jälkeen ripustelin ikkunaan oranssinkeltaiset optiset omenat mutta nyt ne eivät olleet mielestäni tarpeeksi kirkkaat. Kirpulta uudet ja johan on mielessä ja keittiössä valoisampaa! Arska mollukka tosin halusi pysyä kuvaushetkellä piilossa. Kuvassa keskellä esine, jota en koskaan uskonut ostavani. Länsisaksalainen keramiikkavaasi. Mutta tuota väriä en voinut kirpulle jättää.


Aikaisempia kirppistelyostoksia. Antti Nurmesniemen pikkupadat. Lisätietoa täältä http://museokirjastossa.blogspot.fi/2012/09/antti-nurmesniemen-matala-vuoka.html
ja ilmeisesti Finelin kasari






Kuvissa valmistumassa hyvää murjotuksentappajaa banoffeeta. Niin makeaa että irvistelyttää. Pitäsi kai hymyilyttää, mutta murjotukseen tehoaa ilmeen kuin ilmeen muutos. Ei sitä heti kannata odottaa julmettua riemuitsemista. Minulle jotenkin sopii hyvin sellainen leipominen jossa keitellään säilyketölkkejä ja hakataan kaulimella pussissa olevia keksejä murskaksi. Kunnon mieltä ylentävää ronskia touhua ja piiloaggressiivista hosumista. (Näissä kuvissa tosin en hakannut, tajusin sen tehokkuuden myöhemmin.)


Etteeppäin, etteeppäin, kevättä kohti!



perjantai 15. helmikuuta 2013






Yksi eniten rakastamistani esineistä on romuinen iso keksipurkki. Paperilla päällystetty iso peltirasia on jo niin repaleinen, että on kyseenalaista sopiiko siihen enää edes elämänjälkien tuoman viehättävyyden määritelmä. Purkissa on ollut kuivahedelmillä maustettuja keksejä ja valmistaja on ollut ilmeisen maineikas 1800-luvun puolessavälissä perustettu leipomo Christie Brown & co. Löysin kuvan yrityksestä vuodelta 1902 Toronton kirjaston sivuilta (http://www.torontopubliclibrary.ca/).


Pelastin laatikon mumman kuolinpesän tyhjennyksessä roskakasasta. Rakastuin siihen ensisilmäyksellä. Rasia on mitä ilmeisemmin kulkeutunut isoäitini perheen matkassa Suomeen, heidän muuttaessaan Kanadasta takaisin kotimaahansa 1920-luvulla, mumman ollessa muistaakseni 8-vuotias. Kun mumman vinttiä tyhjennettiin, laatikossa oli villaa. Muistan, miten mumma kertoi minulle lapsena, että hänellä oli lapsuudenkodissaan asuessaan yksi erityisen rakas lammas, jonka villa oli poikkeuksellisen hienon väristä hänen mielestään. Villa on sävyltään  tummaa harmaata. Villasta mumma oli kutonut perintökangaspuillaan (jotka myös ovat nyt minulla, tukin päällä oleva sanomalehti on vuodelta 1909, mikä on auttanut puiden ajoittamisessa) kangasta niin paljon, että sitä oli vielä hänellä jäljellä keskeneräisen hameen verran. Sain tuon puolivalmiin tekeleen itselleni reiluna parikymppisenä ja äitini teki alustavan mallinmuuttamisen hameeseen. Minulle jäi tehtäväksi helman ompeleminen. On muuten edelleen tekemättä melkein 20 vuotta jälkeenpäin. Koskaan ei taida kuitenkaan olla liian myöhäistä (ellei vyötärön ulottuvuudet ole karanneet hameen mittojen ulottumattomiin). Eipä lammas tiennyt olevansa osittain olemassa vielä vuosikymmenten jälkeen. Lampaan tietoisuudesta ja käsityksestä itsestään voi muutenkin vain esittää arvailuja.



En ole koskaan raaskinut säilyttää tölkkiä keittiössä, että se ei tuhoutuisi mahdollisesti päällensä laskeutuvasta keittiörasvasta. Säilytän siinä ensimmäistä villakangastakkiani. Mumman minulle ompelemaa. Vaaleanpunaista ja varmaankin yksivuotiaan kokoista. Toinen vaate on kummitätini kutoma vaaleanpunainen neulemekko. Lisäksi laatikossa majailee vauvaleluni, pieni valkoinen vinkunorsu ja vanha hieno muovipussi. Tärkeitä säilytettäviä, kun omakin tietoisuus itsestään ja vaatteistaan on ollut tuon ikäisenä lampaan tasolla.


Näissä taitaa säilyttämisen syy olla kaikissa esineisiin liittyvä historia, jota onkin jo kertynyt vuosikymmeniä. Merkittävää vain minulle.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Hortensialla on ollut tupa jumi eli mökkihöperyys on ottanut vallan. Blogikin on ollut tauolla ja muutenkin omissa oloissaan möllöttäminen on tuntunut erittäin hyvältä. Jotakin olen kuitenkin saanut aikaiseksi. Eilen Toukolle taas kerran valmistui paita.


Pidän kovasti sinisestä väristä, mutta viikinkikangas mielestäni vaati raikastamista. Hihojen väri ei täysin vastaa kuvioiden oranssia, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin. Vähän mietityttää materiaalien erilaisuus, hihat ovat ohuemmat. Toivottavasti ei tunnu inhottavalta päällä.

Tänään sain vihdoin toteutettua pitkäaikaisen ajatukseni. Toukon tulevaan huoneeseen valmistui lampunvarjostin.



 Talven rasittavuus taas vaivaa kuvia, kaikki on pimeää. Varjostin vaatii vielä sähköt ollakseen sitten lopulta lamppu. Ikean valmislamppusysteemi ei mene tuosta yläosan aukosta sisään, joten täytyy sitten vedellä johdot vähän toisin. Varjostin saa vielä ehkä nauhat ylä- ja alaosiin, että kiinnitysniitit peittyvät. Kuvissa varjostin näyttää mittakaavaltaan vähän erilaiselta kuin onkaan. Aika massiivinen, mutta katossa näyttää suhteiltaan paremmalta. Kankaan kuviot olivat isot, enkä malttanut tehdä niille vääryyttä pilkkomalla liian pieniksi. Leijonat eivät "kulje" tasaisessa linjassa, joten toisellapuolella lamppua eläimet ovat yläosassa ja toisella alaosassa. Kolmannella toljottaa yksi hämmästynyt otus keskellä.. Nyt kun vielä saisi vauhtia Toukon huoneen tyhjentämiseen ja remonttiin, niin pääsisi ripustamaan valonlähteen kattoon. Oli muuten todella kivaa askartelua tuo varjostimen teko. Seuraavaksi pitäisi tehdä varjostin vanhaan kameran kolmijalkaan. Minkäköhän kuosin siihen valitsisi? Tuota leijona retrokangasta olen muuten yrittänyt selvitellä, mahtaisiko olla Maikki Harjanteen käsialaa. Olisin kovin kiitollinen tiedosta, utelias kun olen.

torstai 3. tammikuuta 2013

Meikkipussukka ja pusero

Siemailin ruokakermalla ryyditettyä aamukahviani (kamalan makuista, maito oli taas kerran loppu) ja päätin rykäistä Toukolle ajatuksissani siinnelleen puseron. Idean varastin Pikku-Ukkosten äidiltä Muistoja Mennyt-Mennyt-maasta blogista. Jaa-a. Aina näköjään löytyy uusia tapoja mokailla käsitöissä. Voi esimerkiksi leikata velourin nukkasuunta väärinpäin tai unohtaa kääntää kaula-aukon resorin. Sitten voi ommella paidanhelman resorin niin, että loppuun tulee vekki, kun ei venytä kangasta tarpeeksi ommellessa. Minut on jo valittu urpojen käsityöharrastajien syyskokoukseen kunniajäseneksi, alan suunnitella puhetta, joka alkaa sanoilla, voi helkutin heinähanko. Käyttöön tuo pusero kuitenkin tulee ja ensimmäisen tarhapäivän jälkeen siinä on vaihtoehtoisesti mustikkaa, peiteväriä tai nenäveret kaatumisen vuoksi. Tarkoitettu verhoksi vartalolle ja siihen käyttöön riittävästi koossa pysyvä. Iltatähti yritti kovasti auttaa ompelemisessa, suurimman osan ajasta olin lähes kädetön, kun yritin estää kaksivuotiasta tarttumaan jokaiseen terävään vehkeeseen minkä näkee. On tämä rentouttava harrastus tosiaan.





Eilen sain ommella rauhassa ja väsäsin (taas) meikkipussukan itselleni. Ensimmäinen ommel 30 s. sen purkaminen 15 min, mutta loppu sujui ihan ok. Mitenköhän lopulta purkamiseen käytetty aika suhteutuu ompelemiseen käytettyyn? Kerrottuna millä? Ompelukokemuksen määrällä? Laitoin hyttysmyrkyn mittakaavaksi. Tuon hienompaa kosmetiikkaa minulta tuskin löytyykään. Lisäksi purkki sopi väreihin. Jonkinlaisena onnistumisen mittakaavana pidän sitä, mitä Esikko sanoo. Hän piti kovasti kankaasta ja pyysi itselleen samanlaisen. Valtava menestys siis, vaikka ratsastankin Sanna Annukan ihanalla Kanteleen kutsu kankaalla.