Yksi eniten rakastamistani esineistä on romuinen iso keksipurkki. Paperilla päällystetty iso peltirasia on jo niin repaleinen, että on kyseenalaista sopiiko siihen enää edes elämänjälkien tuoman viehättävyyden määritelmä. Purkissa on ollut kuivahedelmillä maustettuja keksejä ja valmistaja on ollut ilmeisen maineikas 1800-luvun puolessavälissä perustettu leipomo Christie Brown & co. Löysin kuvan yrityksestä vuodelta 1902 Toronton kirjaston sivuilta (http://www.torontopubliclibrary.ca/).

Pelastin laatikon mumman kuolinpesän tyhjennyksessä roskakasasta. Rakastuin siihen ensisilmäyksellä. Rasia on mitä ilmeisemmin kulkeutunut isoäitini perheen matkassa Suomeen, heidän muuttaessaan Kanadasta takaisin kotimaahansa 1920-luvulla, mumman ollessa muistaakseni 8-vuotias. Kun mumman vinttiä tyhjennettiin, laatikossa oli villaa. Muistan, miten mumma kertoi minulle lapsena, että hänellä oli lapsuudenkodissaan asuessaan yksi erityisen rakas lammas, jonka villa oli poikkeuksellisen hienon väristä hänen mielestään. Villa on sävyltään  tummaa harmaata. Villasta mumma oli kutonut perintökangaspuillaan (jotka myös ovat nyt minulla, tukin päällä oleva sanomalehti on vuodelta 1909, mikä on auttanut puiden ajoittamisessa) kangasta niin paljon, että sitä oli vielä hänellä jäljellä keskeneräisen hameen verran. Sain tuon puolivalmiin tekeleen itselleni reiluna parikymppisenä ja äitini teki alustavan mallinmuuttamisen hameeseen. Minulle jäi tehtäväksi helman ompeleminen. On muuten edelleen tekemättä melkein 20 vuotta jälkeenpäin. Koskaan ei taida kuitenkaan olla liian myöhäistä (ellei vyötärön ulottuvuudet ole karanneet hameen mittojen ulottumattomiin). Eipä lammas tiennyt olevansa osittain olemassa vielä vuosikymmenten jälkeen. Lampaan tietoisuudesta ja käsityksestä itsestään voi muutenkin vain esittää arvailuja.

En ole koskaan raaskinut säilyttää tölkkiä keittiössä, että se ei tuhoutuisi mahdollisesti päällensä laskeutuvasta keittiörasvasta. Säilytän siinä ensimmäistä villakangastakkiani. Mumman minulle ompelemaa. Vaaleanpunaista ja varmaankin yksivuotiaan kokoista. Toinen vaate on kummitätini kutoma vaaleanpunainen neulemekko. Lisäksi laatikossa majailee vauvaleluni, pieni valkoinen vinkunorsu ja vanha hieno muovipussi. Tärkeitä säilytettäviä, kun omakin tietoisuus itsestään ja vaatteistaan on ollut tuon ikäisenä lampaan tasolla.

Näissä taitaa säilyttämisen syy olla kaikissa esineisiin liittyvä historia, jota onkin jo kertynyt vuosikymmeniä. Merkittävää vain minulle.

Salapoliisitöitä ja kuvitteellisia kohtaloita

Muutamia vuosia sitten löysin täältä pikkukaupungin kirpputorilta hyvin vanhan matkalaukun. Ehkä oikea nimitys olisi paremminkin matka-arkku tai amerikanarkku, vaikka materiaali ei puuta olekaan. Mitat ovat kuitenkin tavanomaista matkalaukkua isommat ja esine painaa tyhjänäkin paljon. Juuri ja juuri sain sen autoon yksin kannettua. Laukun kunto ei ole enää priimaa. Siippa pyöritteli silmiään rotjakkeen nähdessään. Muutamia vuosia arkku toimi yöpöytänäni ja turhakkeiden varastotilana.

Erityisen mielenkiintoiseksi esineen tekee se, että laukku on vuorattu vanhoilla sanomalehdillä ja päätyyn on painettu omistajansa nimi! Ainakin osa sanomalehden sivuista on Dresdreniläisestä Dresdner Anzeiger-lehdestä vuodelta 1903. Laukku on kenties tuota vuotta vanhempi. Saattaa olla, että vuori on käytössä kulunut ja lehdet on liimattu laukkuun korjaukseksi. Laukun vuori on osittain leikelty pois, tai sitä ei ole ollutkaan kaikkialla. Jos mielikuvitus oikein laukkaisi, voisi miettiä, olisiko vuorin alla ollut salaisen aineiston säilytystila. Todennäköisesti ihan tylsää arkipäiväistä kulumista vain. Silti tekisi mieli hieman kurkkia vuorauksen alle, vaikka se hyvin tiiviisti onkin liimattuna päälliseen. 

Matkalaukun omistaja on joskus ollut E. de Bruyn. Laukussa on jonkin verran jälkiä siihen kiinni liimatuista matkadokumenteista, joissa aikanaan ilmoitettiin pakaasin määränpää. Valitettavasti niitä ei enää ole olemassa. Täytyi siis lähteä itse keksimään määränpäätä, jonne laukku omistajineen on matkannut. Kirjauduin Ellis Island sivustolle ja de Bruyn sukunimisiä löytyikin useita New Yorkiin matkustaneiden luettelosta. Mahtaisiko  vuonna 1904 New Yorkiin Antwerpenista Kroonland aluksella saapunut 29-vuotias Eugene olla etsimäni henkilö? Family Search sivustolta löytyy lisää tietoa Eugenesta. Aluksista ja siirtolaisuudesta taas mm Norway Heritage-sivustolta, jossa tosin tietokanta ei ilmeisesti vielä kata kaikkia matkustajalistoja. Eugene syntyi 28. tammikuuta 1876 Belgiassa. Jos tulkitsin listoja oikein, hän sai Amerikan kansalaisuuden jo vuonna 1898. Tulevina vuosina Eugene matkusti muutamia kertoja Atlantin yli. Muun muassa syyskuussa 1912, viisi kuukautta Titanicin uppoamisen jälkeen. Voisi kuvitella, että tällaiset samanlaiset matkalaukut ovat olleet myös sen ruumassa ja lopulta kellumassa meressä. Hiljaiseksi vetää ajatus.

Netissä olevien lähteiden mukaan Eugene ei koskaan avioitunut ja hän eli elämästään suuren osan samalla paikkakunnalla, hänellä oli ruskeat hiukset ja ruskeat silmät ja pituutta hänellä oli 5 jalkaa ja 7 tuumaa (käsittääkseni n. 173 cm), hän ei ollut anarkisti ja oli hyvässä mentaalisessa ja fyysisessä kunnossa. Mitäköhän hän teki työkseen ja käviköhän hän tapaamassa sukulaisiaan vanhalla mantereella?Family Search sivuston viimeisimmän merkinnän mukaan Eugene matkusti Le Havren satamasta Ranskasta kotiinsa Yhdysvaltoihin Jouluaaton aattona vuonna 1919 France nimisellä aluksella. Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt vuotta aikaisemmin. Olisiko 43-vuotias herra de Bruin palaamassa rintamalta ,vai oliko hän jo liian iäkäs sotilaspalvelukseen? Ja kyllä kai vuodessa olisi jo ehtinyt kotiutua? Yön yli nukuttuani löysin hieman lisävalotusta asiaan. Kyllä, yhdysvaltalaisia joukkoja kotiutui vasta lähes vuosi sodan päättymisen jälkeen. Ja mikä parasta, löysin myös nopealla etsimisellä kaksi kuvaa juurikin kyseisen La France aluksen saapumisista New Yorkiin mukanaan sotilaita. Kuvat sijaitsevat tässä linkissä, mutta alunperin kuuluvat Yhdysvaltojen kansallisarkiston kokoelmiin. 

Enemmänhän näissä pintapuolisissa raapaisuissa herää kysymyksiä kuin saa vastauksia. Totuutta valaisevia aineistoja löytyisi varmasti enemmän perinteisistä paperiarkistoista, jos olisi tarve selvittää kohtaloa tämän enempää. Jos sattuisi olemaan niin, että esiinkaivettu Eugene on matka-arkun alkuperäinen omistaja, miten laukku sitten päätyi pienelle uusimaalaiselle paikkakunnalle? Ja miten saksalaiset sanomalehdet päätyivät hollantilaisen henkilön laukun vuoriksi? Salapoliisityö jatkukoon marginaaliharrastuksena.

En osaa saksaa sujuvasti ja sanomalehden uutiset jäivätkin kahlaamatta läpi. Sensijaan mainosten kuvat hivelevät silmiä. Paitsi käsittämättömät kaksi mainosta, joista en tosiaan osaa sanoa mitä ihmettä myyvät?

Päivän pintamuotia

Karvankasvatustahnamainos

Nyt voisi joku kertoa, mikä ihme härveli tämä on!?

Tämänkään värkin käyttötarkoitus ei auennut.

Mitä sitten Eugenella ja muilla viime vuosisadan alun siirtolaisilla oli vastassaan? New Yorkin kaupunginarkiston laaja kuvakokoelma löytyy netistä. Pieni otanta mielenkiintoisia kuvia löytyy täältä ja täältä. Pidän erityisen paljon sellaisista valokuvista, jotka kuvaavat tavallista arkea ja jotka on otettu ilman poseerauspojottamista. Kuvista löytyy loputon määrä mielenkiintoista ihmeteltävää ja ajatusten alkuja. Alla oleva uskomattoman hieno valokuva tosin on juuri sitä pojottamista, sattuneesta syystä. Työpukeutuminen on kyllä ajan kuluessa muuttunut, enää ei duunarit juokse kauluspaidoissa. Tuolta ajaltahan kai tulee termit white ja blue collar. Aivan samanlaista päähinettä kuin sanomalehden mainoksessa oli, en löytänyt kuvasta. Mahtoi olla tuolloinkin uusimmat uutuudet jenkeistä lähtöisin.

Samaan aikaan lähtöpaikkakunnalla 

Löytöjä

Kaunis aurinkoinen päivä kuvata löytöjä, sehän täytyy hyödyntää! Tässä torpassa nuo hämäremmät päivät ovat todella pimeitä. En tiedä johtuneeko lukuisista sammuneista lampuista vai energiasäästölamppujen liian pienestä tehosta. Ikuinen pimeys ärsyttää. Ei kuitenkaan niin suurissa määrin, että nostaisi ahterinsa sohvalta ja tekisi jotain. Ehkä pimeys on jo lamaannuttanut aivot ja jatkuva melatoniinin tuotanto on päällä. Mutta ah, armas aurinko, tyttäreni Esikon sanoin, mikään ei masenna syksyllä niin kuin keväinen päivä. Kun ollaan menossa aina vaan pimeämpään ja kesään on vielä ikuisuus.

Tein eilen kirpparilöydön aiemmille löydöilleni. Vihreä rautalanka-amppeli muutti kaiken. Finelin emalikulhot saivat äkillisesti ihan oikean käyttötarkoituksen. Kukapa olisi uskonut, että lakkaan makuuttamasta löytöjäni tyhjää täynnä. Kulhot pitävät yrttien kasteluvedet korkeuksissa. Sipulithan olisi voinut iskeä ihan tuohon koriinkin, mutta aatoksissa siintelee basilikat ja persiljat. Sipulit siis esiintyvät kuvassa malleina ja joskus olen myös nähnyt kauniimman ruohosipulin.

Muutaman viikon takainen ilahduttaja on tanskalaisen Björn Wiinbladin pieni Flora maljakko. Iloani ei vähennä yhtään se, että maljakko on saanut pohjaansa pärstiön ja pintaansa hiushalkeaman. Posliini ei enää soi ehjänä. Viat ovat huomaamattomia ja astia ilahduttaa ihan tuollaisenaan. Kovasti kiinnostaisi kotimaisesta tuotannosta esimerkiksi Esteri Tomulan Pastoraali-sarja, jossa mielestäni on hieman samantyylistä kynänkäyttöä. Löytyäppä sellainen joskus.

Mukaan tarttui eiliseltä kirppiskierrokselta myös itselleni poikkeuksellisen herkkää tyyliä edustavia esineitä. En kertakaikkiaan pystynyt vastustamaan hyytelö(?)muotin paksun lasin kauneutta. Ajatella, kuinka kaunis tuo olisi esim karpalohyytelöllä täytettynä. Lusikat ovat hyvin kevyttä materiaalia, olisiko alumiinia? Ne ostin taitellakseni niistä naulakot astiapyyhetelineeseen. Teline täytyy vielä ensin (löytää ullakolta ja) maalata. Lusikoita oli kirpulla kolme, yksi ihan samanlainen löytyi kätköistäni mummanperintönä. Mahtaakohan tuo materiaali kestää taivuttamisen katkeamatta. Kuvassa oleva kangas on aikaisempi löytö, Tampellan ehtoo. Ehkä ripustelen tällaisia ikkunoihin värikylläisen kauden mentyä ohi.

PS: Meillä suorastaan löyhkää puberteetti nykyään. Murkku hyppii tasajalkaa keittiössä kermapurkin kanssa, kun haluaisi kokeilla jotain käsittämätöntä ruokalajia vaikka valmis ruoka edessä. Huokaus. Jaksaisi odottaa, että ehdin neuvoa mutta ei, huutaa vain "Mä haluun!!" Mites tuo eroaa siitä uhmaiästä?

Hei hei, pottatuoli!

Otsikko ei tarkoita sitä, että Touko olisi oppinut kuivaksi. Harjoittelu on hyvällä alulla, mutta ei vielä vedenpitävä järjestelmä (ontuva kielikuva sallittakoon). Iltatähden eiliset kaksivuotissynttärit kirvoittivat äitivanhan muisteloihin. Vanhemmat muksut, meidän tyttökaarti, ovat syntyneet viiden vuoden sisällä. Aikamoinen hulina oli silloin, kun kotona juoksenteli kolme alle viisivuotiasta. Tai kaksi pienintä eivät juoksennelleet kovasti, olivat vaipoissa ja kannettavia yhtäaikaa. Ikäeroa on 1 vuosi ja 4 kuukautta. Nuorimmaista kun olisin imettänyt, keskimmäinen yritti käydä vessassa imeskelemässä vessaharjaa. Siinä sitten äiti ravasi yläosa paljaana, tissit liehuen, pelastamaan tilannetta. Jotenkin elämä kuitenkin asettui rutinoituneisiin uomiinsa ja asiat sujuivat suhteellisen normaalin puitteissa. Lähikaupan kassalla sanoin joskus, että seuraavassa elämässä hankin sitten lapset isoilla ikäeroilla. Vaikka kymmenen vuoden välein. Vanhemmasta lapsesta saattaisi olla apua pienemmän kanssa.

Sitten tulikin se seuraava elämä ihan tässä saman elämän aikana. Iltatähti tilaukseen pitkällisten ikäpohdintojen jälkeen. Nuorin tytöistä oli melkein yhdeksän Toukon syntyessä. Vielä samana päivänä, kun ultraäänestä selvisi vauvan sukupuoli, olin aamulla ostanut tyttövauvanvaatteita. Vauvathan olivat mielestäni aina tyttöjä. Meillä oli ollut hyvin tyttövaltainen sukukin. Sisareni oli hiljattain saanut pojan, mutta eihän se mielestäni minuun sinänsä liittynyt mitenkään. Sukupuolella ei ole koskaan ollut minulle tai Siipalle väliä sinänsä, nyt joutui vastailemaan ihmisten kysymyksiin, miltä se nyt oikein tuntuu saada vihdoinkin se poika. En osannut vastata. Enkä osaa vieläkään vastata, miltä se nyt tuntuu kun on poika. Olen yrittänyt sanoa, että kyllä se ihan on tavallinen ja samanlainen vauva ja lapsi ja rakas, vaikka vaippaa vaihtaessa täytyykin toisinaan suihkua väistellä. Raskausaikana tosin olin kauhuissani kun vauva rassu sai mielestäni kramppeja tai hermostollisia värinöitä. Sisko lohdutti (sisäisesti kai nauraen), että siltä tuntuu, kun poikasikiö harjoittelee vedenpoistoa...

Yksi asia, minkä nyt olen oppinut poika- ja tyttölasten eroista on se, että pottatuoleissa oleva nystyrä edessä keskellä, ei olekaan vain sitä varten, että lapsi ei pyöriskele hulluna istunnon aikana. Sillähän on oikein oma merkityksensä! Toukoa odottaessani ostin hienon retropottatuolin. Nyt sitä testaillessamme olen huomannut sen olevan tyttöjen tuoli. Nesteet tulevat potan ja istuinosan välistä lattialle. Suuri harmistus. Hieman lohduttaa, että nystyrällä varustettu uusi keija on sentään keltainen. Pahaksi onneksi myös Iltatähti on ihastunut enemmän retroversioon ja hakee sen aina piilosta esiin. Nyt on pakko sanoa hei hei, pottatuoli ja laitettava istuin eteenpäin. Vai kannattaisiko jo näillä ikävuosilla jättää varastoon odottelemaan lastenlapsia? Hei hei, pottatuoli myös siitä syystä, että tässä nämä omat vauvat ovat. Ei ole enää tulossa uusia pissapöksyjä tähän huusholliin. Haikeaa, mutta toisaalta huojentavaa. Onneksi maailmaan saapuu vauvoja myös lähipiiriin ja minäkin saan käväistä heitä haistelemassa.

Ja kyllä, huomattavasti Iltatähteä vanhemmista lapsista on ollut aivan suunnaton apu. On täysin eri asia hoitaa kolmea alle viisivuotiasta miehen ollessa töissä, kuin että viisi hoitaa yhtä pientä.

Palkataan mumma nelikymppiselle naiselle!

Ihminen, joka ostaa kirpputorilta jotain vain sen takia, että tavara on pakattu kivaan muovipusiin on hullu. Asian kuvailemiseen ei oikein ole kauniimpaa termiä. Näin kuitenkin tunnustan tehneeni. Muovipussissa oli usean erivärisiä pikkulankakeriä. Asiallista kirpparikamaa siis niille, jotka harrastavat langasta vääntämistä. Pussi taas on mielestäni aivan mahtava! Aatami ja Eevahan ne siinä. Nakuna ja tekstiilikauppaan menossa. Vai sieltäkö ne ostivat nuo lehdet peitteeksi kriittisiin paikkoihin? Pussi on vanha, toisella puolella viisinumeroinen puhelinnumero. Koskas niitä vielä oli? Yksi vuodelta 1988 oleva sanomalehden sivu löytyi kassista. Sen verran alkoi kolkutella nolo-olo ostoksestani, että päätin edes yrittää tehdä langoista jotain. Ja jos en onnistu, Orvokki saa lisää virkkaumateriaalia.

On tämä räpeltämiseni virkkuukoukun kanssa ihan pirun säälittävää katsottavaa! Hyvä, että en lävistä nenääni kun täytyy niin läheltä katsoa. Ihan samanlainen olin varmasti silloin ekalla luokalla kun koukuttiin ketjusilmukkaa ja siitä pyöriteltiin kissa ja liimattiin pahville. Ja mikä siinäkin on, että kun yrität tehdä patalappua, tulee kuppi ja pipo taas ei meinaa millään lähteä muodostumaan? Käsityö(natsi)opettaja oli sittenkin oikeassa: en osaa laskea edes kolmeen. Silmukkalisäykset ei kyllä tule säännöllisin välimatkoin. Ja mitään ohjeitahan ei kannattanut etsiä, mun epäsäännöllisellä käsialalla ei niistä välttämättä olisikaan ollut apua koon kanssa. Ja miten nämä langat pysyy takkuuntumatta toisiinsa kun virkkaa useammalla värillä? Ei hemmetti, voiko tämä uuden aloittaminen ja oppiminen olla todella näin vaikeaa? Miksi pitää lähteä itseään näin kiusaamaan. Olen jonkinlainen jakomielitautinen kun ihastelen perinteisin kädentaidoin toteutettuja asioita ja tietynlaista romanttista vivahdetta mutta tarvitseeko sitä itse yrittää. Tässä virkkaustouhussa olen kyllä lähinnä kelloseppämanaatti kultakalamaljassa. Sorminäppäryys aivan samaa tasoa. Ai ei ole sormia manaateilla vai? NO NIINPÄ! Ei hitto, lähden leikkaamaan kivilevystä suikaleita kipinäsuojusta varten. Siinä sentään saa käyttää kovaäänistä konetta ja likaantuu mukavasti, sopii paljon paremmin minulle. Pitäkää koukkunne!

Virkkauskokeiluksi taitaa riittä tämä kerta. Mutta sitä toista langanvääntämistä olen aiemmin kokeillut. Aika pitkälle samoin lopputuloksin. Suurinpiirtein 7 vuoden välein, jokin kosminen sykli aiheuttaa minulle vastustamattoman kutomisen himon.  Tietenkin mielikuvissa on aivan mahtavan hienot lopputulokset ja suunnitelmatkin ovat vallan suurensuuntaisia. Kutomuksia ei ole valtavasti kerääntynyt. Yksi jättisuuri muotopuoli villapaita, toinen vastaava keskeneräinen, muutamia niitä eriparisia lapasia (ainoat käyttökelpoiset lapaset annoin kaverilleni, joka kadotti ne samana iltana) ja viimeisimpänä kolmen vuoden takaa villapaita koiralle. Raskaushuuruissani ja tekemisenpuutteessa päätin toteuttaa noin vain suitsaitsukkelaan jussi-paidan Koirantolvanalle, sehän selvästi tarvitsee talvella pukimen (jonkinlainen ylikorostunut hoitovietti tilastani johtuen kai oli idean takana ja liikuntakyvyttömyyden aiheuttama ahdistus).

Villapaidasta tuli koiralle aivan liian pieni. Taskunkin sentään väsäsin.

Pakko oli kuitenkin kokeilla vaatetta oikeankokoiselle mallille. Hassukissa ei arvostanut kokemusta. Ilmeistä huolimatta rakkaita eläimiä ei vahingoitettu kuvauksissa. Voiko enemmän tittuuntunut ilme enää olla kuin Hassulla? Arvatkaa muuten kuinka vaikea on saada villaneule pois rimpuilevalta jokasuuntaan lankoja kynsillään vetelevältä kissalta,.

Aikapäiviä sitten olen hyväksynyt sen tosiasian, että en ole sellainen naisellisesti herttainen, kodinhoidollisesti lahjakas ja leivonnallisesti sujuva. Ihan kevyesti voin räntäsateessa pyyhkäistä nenäni hihaan ja jatkaa ravassa konttaamista, mutta en kestä kun en osaa loihtia ihania neuleita ja maanläheisiä virkkuuksia. Jostain syystä minun on ihan kamalan vaikea hyväksyä se, että en osaa kutoa ja virkata. Kai ne sitten edustavat minulle sitä perimmäistä hyvää naiseutta. No en tiedä, olisiko ihan paljas kateus syynä. Jos toinen osaa, miksi minä en? Toisaalta, jotkut rakastavat läheisiään ruualla, minä kai haluaisin rakastaa suojaamalla kylmältä (?). Villasukissa on kyllä paljon muutakin kuin käyttöarvo. Kyllä ne tuo mieleen kodin ja pehmeyden ja sohvalle viltteihin kääriytymisen. Ja mumman. Se kutoi meille villasukkia kun oltiin siskon kanssa pieniä (ja sit suuria ja sit aikuisia). Mumman tekemät sukat alkavat olla loppuunkulutetut ja uusi tekijä tarvitaan. Palkataan mumma nelikymppiselle naiselle.

Ei hittolainen! Kyllä minä vaan aion nämä lankakäsityötaidot oppia. Henkeä ei ehkä kannata pidätellä sitä odottaessa, saattaa tulla sinä aikana vakava happivaje. Mut jotain kyllä väsään. Siipalle tietty jonkun ohjeessa hienon mutta lopputuloksena järkyttävän pipon, jota sen on syytä pitää hymyssä suin ja kiitollisena (ainakin sen verran kun poistuu ovesta ulos). Tai itkee ja pitää mun nauiseuteni viirinä rakkaudella toteutettua päähinettä.

Lasia

Anonyymille kysyjälle tiedoksi (ja muille myös): Kuvasin Sokoksen 70-luvun mainoksen ja laitoin tänne (Iih ihana kangas) Nyt pitäisi pienelläpräntättykin näkyä ja loput kankaista myös.

Eiliseltä kirppistelyreissulta kotiin tuli Humppilan pikkuruinen kuplajalkainen Kalla, suunnittelija Mikko Helander. Näitä on alkanut kertymään vaivihkaa. Lapsuudenkodissa oli tällainen sininen keskikokoinen. Tuo minun sininen on jo aika kookas, 28 senttiä korkea. Pienin on 16 senttinen. Punaisessa ja lilassa on hienona yksityiskohtana nuo kuplat pohjan lasimassassa. Näille(kään) ei varsinaisesti ole paikkaa olemassa (vielä). Tarvitsevat varmaankin aika rauhallisen taustan, kun ovat keskenään erivärisiä ja kokoisia. Kuvissa taustana oleva Tampellan Punahilkka kangas on liian levoton, mutta valkoisen liinan ollessa pesussa kelvannee paremmin kuin kulunut työpöytätason pinta. Näiden maljakoiden hankaluutena on pesemisen vaikeus. Tuo kaula on niin kovin kapea, että sinne on vaikea kurotella edes pulloharjalla. Kaikissa näissä onkin vielä jälkiä kukkavesistä ja kasvinroippeista.

  Ja jälleen uusi ihastus. Tellus-pullo Riihimäen lasi, suunnittelija Erkkitapio Siiroinen. Pahaksi onneksi näitä on olemassa erivärisiä ja myös pitkällä kaulalla. Näinköhän näitäkin joutuu useamman ostamaan jos vastaan tulee? Siiroinen on tehnyt myös muita hienoja pulloja.

Kuva vielä rippikukkia varten kotiutuneesta vaasista. Ei minkäänlaista tietoa mikä ja kenen on. Olisipa mukava selvittää jotenkin.

Iih ihana kangas (ja sata sen kaveria)!

Hortensian tönössä ei ole tarpeeksi ikkunoita. Riittävästi kyllä valaistustarpeeseen, mutta omistamieni verhojen roikottamiseen ne eivät riitä. Jostain itselleni hyvin vieraasta syystä, olen suunnattoman ihastunut kankaisiin. Varsinkin 70-luvun kirkkaisiin painokuviollisiin (Miten tyttömäistä ja viittaisi edes alkeellisiin kodinhengetärtaitoihin, joita minulla ei todellakaan ole!).  Erityisesti pidän Anneli Airikka-Lammen Fin-Helenille tekemistä kuoseista. Onni potkaisi Hanttipatun akkaa viimeisenä työpäivänä ennen kesälomaa. Töissä loppui tekeminen työmaaorganisoinnin ongelmien vuoksi ja hyppäsimme työparin kanssa autoon ja kiersimme kaikki mahdolliset lähimaaston (eivät niin kovin lähellä) Fidat. Kaikenlaista mahottoman kivaa tarttui matkaan mukaan, muun muassa Sarviksen neliskulmaisia astioita, jotka jo jätin hyllyyn mutta palasin yläkertaan hakemaan mukaani. Ja sitten se reissun päälöytö myös. Meinasi itku tulla, kun kangaskasasta pilkisti haaveilun kohde. Ihana ruukkukukka-kangas. Ruskeana minulla tällaista on jo ennestään, mutta pala on pieni ja osittain rasvatahrainen. Pitääkin muuten muistaa kokeilla sappisaippuaa tyykiin, sekun on osoittautunut sangen oivalliseksi aineeksi. Raaka mustikkakin lähti keltaisesta joustofroteesta. Mielestäni tuon yhdistelmän puhtaaksi saamista voi jo pitää saavutuksena. Verho on suunnattu aika selvästi keittiöön tai sitten lasikuistille. Meidän keittiön väritykseen se ei sovi ja verantaa ei ole. Mikä ihme hulluus saa ihmisen ostamaan kaappiin tavaraa, jolle ei todennäköisesti ole käyttöä? En kyllä kankaasta luovu, enkä siitä toisesta erivärisestä, on vain niin ihania ja herättelee jotain outoja lämpöisiä tunteita sydänalassa. Käsittämätöntä, mitä keski-ikä ihmiselle tekee! Ruskeapohjainen rasvatahrainen kangas on kyllä harkinnassa lyhentää kapaksi ja käyttää ylijäämä kassimateriaaliksi. En ole malttanut lähteä verhoa vielä saksimaan mutta nyt olisi materiaalia tuossa sinisessä ja vielä jäisi kaapin kätköön jälkipolvilta turvaan vanhuuden varaksi.

sarviksen muovilautasia

Lisäksi löytyi vielä Erik Koldin lievästi muhjoutunut purkki.
Poikkeuksellisesti purkki pääsi oikeasti käyttöön sokeriastiaksi.

Toinen erityisen mieluisa kirpputorilöytö eiliseltä on Finlaysonin pussilakanakuvasto vuodelta 1975, viimeinen vuosi, kun PMK (Puuvillatehtaitten myyntikonttori) oli kuvassa mukana. Pieni liparehan tuo on, mutta ensinnäkin pysynyt ihan priimakuntoisena ja suurinta iloa tuottaa tekstit, joissa kerrotaan kunkin kuosin kohdalla kaikki tuolloin valmistuksessa olleet värit. Auttaa kankaitten ajoittamisessa. Ihana ihminen oli tämän opiskelupapereihinsa säästänyt.

Tässä iloksenne samanhenkiset. (Kuvat suurenevat klikkaamalla.):

Finlaysonin kuvasto vuodelta 1975

apilakangas ja sydänkangas, ihanat retrokuosit

Optista omenaa minulla on kellanoranssina (vähän hankala väri määritellä). Sen ajoittamiseen ei tämä mainosläpyskä auttanut, olisiko uustuotantoa? Sellaista myös olen tässä mietiskellyt, että mitenköhän päin suunnittelija on alunperin kuvion ajatellut? Joissain (saattaa olla useimmissa) näkemissäni tuon aikaisissa kuvissa omena on tikku alaspäin. Kuten tuossa pussilakanassakin. Nykyään taitaa immeiset ripustaa kankaan niin päin ikkunaan, että tikku on ylöspäin. Tosin poikkeuksiakin olen nähnyt esimerkiksi käsitöissä. Ken tietää kertokoon jos jaksaa, saatanpa itsekin joskus yllättää itseni ja hankkia jostain tietoa lisää.

Samasta kansiosta edellisen kanssa löytyi myös Sokoksen mainos, jossa myös on kuvia kankaista. Tässä nimineen. Valmistaja  finncotton. "Mallaa" olen monesti ihastellut, mutta en vielä saaliikseni saanut.

Pakko laittaa tähän kankaisiin liittymätön kuva. Tästä vain tulee niin lapsuudenkoti mieleen. Äidin silitysrauta ja mankeli ja kaikki muukin näyttää tutulta.

On se kyllä mahtavaa, että jotkut säästävät kuvastoja ja mainoksia. Itse en ole koskaan tajunnut, mutta sisareni Kaunokki on muistaakseni ajankuvaa tallettanut joidenkin postimyyntikuvastojen muodossa. Toisaalta onni, että on olemassa edes jokin asia jota en "kerää".

Lisäys: Kuvasin tuon Sokoksen mainoksen kokonaisuudessaan (no lihaosaston jätin pois). Tässäpä näitä. Suurenevat napsauttamalla. Jouduin ottamaan kaksi kuvaa per sivu kun mainos on tuollainen "foliokokoinen" tai jotain sellaista, minä näistä termeistä tiedä. Mutta kuvat siis hieman ärsyttävästi toistavat samoja asioita. Koittakaa kestää.