tiu + tiu

Tänään se tapahtui. Klo 14.25 (ellen väärin muista äitini jokavuotisia sydänlämmöllä kerrottuja horinoita merkkipävänäni), asia, jota olen jo lukuisilla masennuksilla ja vauhkoamisilla pohjustanut viimeiset kuusi vuotta. Täytin 40-vuotta. Neljäkymmentä. NELJÄkymmentä. Neljä nolla! Ja juuri tuosta nollasta tulee huojennus, huh, taas aloitan puhtaalta pöydältä ja isoihin numeroihin on matkaa. Siihen neloseenkin ehtii tottua ajan kanssa. Sitäpaitsi kaikkinaisissa ikäkriiseissä 50-vuotta on sitten se hengähdystauko. Sehän ei ole mikään negatiivisen märehtimisen paikka vaan VILLITYS. Kuulostaa jännältä! Mitäköhän sitä silloin keksii? Ostan sen klassikoksi muodostuneen moottoripyörän kun Toukokin on kerta mopoiluiässä, ajamme yhdessä nahkahaalareissa auringonlaskuun. Ihan varmasti sen ikäinen poika ottaa äitinsä mukaan, koska äidillä nyt on se villitys (kiristän lasta, että en maksa mopokorttia, ellen saa tulla mukaan). En ole koskaan ajanut millään kaksipyöräisellä moottorilla varustetulla värkillä tai mönkijällä tai edes ruohonleikkurilla, ja pyöräilykin on ollut vuosia sivussa. Mutta hei, kyllä jos oikein villiintyy, niin oppiihan sitä. Hyttysiä vain syljeskelen hampaidenväleistä.

Tuo neljäkymmentä on se ikä kun sanotaan jonkun tulleen miehen ikään. Totta, jo kuukausi sitten kävelin päättäväisesti huoltoasemalla repimään miestenvessan ovea, siippa kysyi, aiotko oikeasti tulla tänne.

Toiveikkaana googlasin sanan "ruuhkavuodet" kun olin käsittänyt, että joskus neljäkymmentäplussana helpottaisi. Ensimmäinen hakutulos oli "ruuhkavuodet alkavat lasten syntymästä, eivätkä lopu koskaan". Se siitä sitten. Ja pohjautuu empiiriseen elämänkokemukseeni myös. Sitten kun ei ole tarpeeksi ruuhkaa ja näyttää seestyvän, aina voi pyöräyttää iltatähden ja arkitivoli jatkuu monella eri tasolla. Taaperosta Pesänjättäjään. Lapsien saamisen jälkeisiä vuosia voisi kyllä sanoa mieluummin valovuosiksi. Ei ehkä sen jatkuvan auvon ja paisteen takia, vaan siksi, että hujahtavat toinen toistaan nopeammin ohi. Aina on joko Joulu tai Juhannus. Ja kuten ystävälleni joskus totesin: aina on joko menkat tai talvi tai yleensä molemmat (huom Siippa kaikki eivät pidä talvesta).

Nyt kun olen neljäkymmentä, minun pitää tilata huomiseksi kampaaja-aika ja leikkauttaa se keski-ikäkypärä hiusmalliksi. Tiedättehän, sen hiusmallin, joka yleisyydestään päätellen vaaditaan tietyn iän ylittäneiltä naisilta. Lyhyen, joka viestittää nuorekkuudesta. Hurjat värjäävät sen punaiseksi ja kaikista hurjimmat kaksivärisiksi.

Ensimmäiseksi aamulla menin katsomaan peilistä. Totta, heti näkee naamasta, että kriittinen numero vilahti ohi. Positiivista on, että kelpaisin näyttelijäksi Apinoiden planeetta-elokuvaan. Negatiivista, en tarvitse maskia. Ruttuja löytyy otsasta ja silmien alta ja buldoggiposket uurtavat kuonomaisen vaikutelman suunseutuun nenän alle. Leuan alustakin roikkuu. Ilmankos tuossa vähän aikaa sitten katselin mielenkiinnolla jonkun valokuvaajan kasvokuvia sinpansseista ja huomasin ensimmäistä kertaa ihan eri tavalla niissä persoonallisia piirteitä. Kun vanhenen lisää, alanko nähdä "sileänahkaiset" (alle 30-vuotiaat) kaikki saman näköisinä?

Mitään valtavan dramaattista muutosta ei kuitenkaan tapahtunut juuri tänään. Vähän sama, kuten uskon, että ylihuomenna ei tulekaan se maailmanloppu. Numerologia ei taida ihan toimia sittenkään. Lähden ripustamaan itselleni ostamani lahjan kattoon, 40-vuotiaan, ihanan, Esteri Tomulan kuvittaman ja emalisen Finelin ritari lampunvarjostimen. Pidän asioista, joilla on menneisyyttä.

Hassu elämä

On tämä ihmisen elo välillä niin kovin kummallista. Joskus tuntuu, että ajatuksella on tosiaan voimaa. Mietin viime viikolla perjantai illalla ääneen Siipalle, mitäköhän yhdelle yläaste aikaiselle kaverille kuuluu. Kuinka ollakkaan, sain häneltä ystäväpyynnön naamakirjaan lauantai illalla! Edellisen kerran olen henkilön nähnyt noin 20 vuotta sitteen, enkä kovin aktiivisesti häntä tässä välissä muistellut. Aina joskus tosin. Kyllähän tässä on tietenkin muutakin takana, kuin suuri "mysteeri". Lapsemme ovat rippikouluiässä, saman ikäisiä, kuin me kaveeratessamme. Aika luonnollista kai miettiä omia senaikaisia ystäviään. Erittäin mukavaa kuitenkin. Täytyy itsekin aktivoitua yhteydenotoissaan, olen siinä ollut vähän laiska.

Tänään olen yrittänyt kunnostautua "pullantuoksuisenaäitinä". Orvokki olisi innokas leipomaan ja Taimi auttamaan ainakin taikinan nuolemisessa. Tytöt leipovat muffinseja. Oih, mistä saisi vähän lisää kärsivällisyyttä? Esiteinien säksätys ja hössötys on välillä niin kovaäänistä, että Iltatähden unet vaarantuvat. Toisinaan kyllä tuntuu, että olen äitinä täysin epäonnistunut, kun en useammin saa aikaiseksi keittiöpuuhailuja lasten kanssa. En kylläkään ole mikään kodin hengetär muutenkaan. Ruokaa laitan arkena rutiinilla, joskus viikonloppuna hifistellään  uusien reseptien kanssa tai jonkin teeman, kuten jonkin maan ruokien, mukaan. Leipomiset ovat kyllä käytännössä täysin nollassa. En muuten edelleenkään osaa tehdä ihan perus pullia, niitä pyöreitä. En ymmärrä, miten niitä pyöritellään. Korvapuusteja on tässä talossa saanut vuosia sitten.

Yksi asia, mitä en varmaankaan ikinä opi, on riisin keittäminen. Siitä on jo tullut vitsi meidän suvussa. Siipan mielestä se on yhtä helppoa kuin veden keittäminen. Minä poltan sen aina pohjaan, vaikka seisoisin kattilan vieressä. Toisaalta kaikkea ei ole järkevääkään "oppia". Mies tekee meillä aina jauhelihakastikkeen, letut ja täytekakut. Kotona ollessani keitin usein äidille ja minulle kahvia, kun äiti sanoi, että keitä sinä kun keität niin hyvää kahvia. Tapa sekin saada toinen tekemään asia puolestaan. Ja totta onkin, että voileivätkin maistuvat paremmilta, kun on ne jonkun tekemänä ja valmiina eteensä saanut.

Pitäisi olla tehokas ja aikaansaapa ja täällä minä vain huutelen pömpeliin. Ruuanlaitto kutsuu, mutta tytöillä on napa täynnä muffinsseja ja pienin nukkuu. Mikäs kiire tässä. Sata asiaa odottaa tekemistä, mutta säilyvät kyllä sijoillaan huomiseen. Aamulla ompelin kaksi trikoopipoa. Piti tulla itselleni ja Orvokille. Mittakaava petti ja nyt on pipot Taimille ja Toukolle. Taimi aloitteli ensimmäistä laukkuompelustaan. Maanantaina alkaa kesä. Ensimmäinen täysimittainen työmaa kutsuu. Alkuun lapiointia hartiavoimin ja kottikärryrahtaamista. Aika alkaa sitten olla taas vähissä kaikkeen muuhun kuin tarpeelliseen. Toivottavasti säätkin muuttuvat keväisimmiksi. Pientä melankoliaa havaitsen itsessäni aina kaikkien muutosten edessä. Onneksi muutos tuo yleensä mukanaan ylimääräistä energiaa ja aurinkoista mieltä.

Pääsiäisen aika kului varsin tavallisesti. Rairuohonsiemenet ovat edelleen pusseissa, koristeet vintissä ja tipuliina kauppakassissa. Katseltiin pienimuotoista kokkoa ja oltiin oksennustaudissa. Kaikkea sellaista normaalia mitä yleensäkin pääsiäisenä. Kausijuhlat jäävät minulta aika pienelle huomiolle koristelun ja muun osalta. Usein vielä juhlapyhät ollaan poissa kotoa, joten lavastus on minimissään. Tänä vuonna yksi rairuoho vihertää peltisessä säilyketölkissä ja lasten tekemät virpomisoksat lasisessa. Vappua varten varauduin jo. Sitruunat, sokeri ja hiiva odottelee ämpäriin pääsyä. Ihanaa, simaa! Juhlien ruokapuolessa pysyn hieman paremmin perässä kuin koristeluissa. Miksiköhän? En hämmästele aidosti, syöminen on lähellä sydäntäni. No joo, on minulla vielä ajatuksissa ollut piparitalo joululta tekemättä . Kaavat on kyllä jo valmiiksi piirretty. Miten ihmeessä jotkut ihmiset ehtivät olla sellaisiakin kodinhengettäriä ja superorganisoijia? Olen kyllä jäänyt ihan ilman noiden ominaisuuksien suhteen. Seuraavaksi vuodeksi sitten, ehkä.

Mitään mainitsemisen arvoista en ole saanut aikaiseksi. Tänään tarkoituksena olisi lähteä kirppiskierrokselle hankkimaan lapselle autoja. Vauvaikä on ohi, äiti jälkijunassa ja mummalla paljon kivemmat lelut, kuin kotona. Touko parka, sen äiti ei ole osannut ostaa sille leluja. Siis lelujahan on, paljon, mutta kyläilyreissulla huomasi, että nyt saattaisi olla autoiluaika. Ompeluintoakin löytyisi mutta kurjat laitteet tarvitsisivat huoltoa ja säätöä. T-paitoja varten varatut kankaat eivät juuri nyt houkuttele, eivätkä ole houkutelleet pariin kuukauteen. Ajatukset lehahtavat niistä heti muualle, pussukoihin ja puuvillaan.




Laiskottaa, sohvalle lukemaan inspiraatiota johonkin odotellessa.