Yksi eniten rakastamistani esineistä on romuinen iso keksipurkki. Paperilla päällystetty iso peltirasia on jo niin repaleinen, että on kyseenalaista sopiiko siihen enää edes elämänjälkien tuoman viehättävyyden määritelmä. Purkissa on ollut kuivahedelmillä maustettuja keksejä ja valmistaja on ollut ilmeisen maineikas 1800-luvun puolessavälissä perustettu leipomo Christie Brown & co. Löysin kuvan yrityksestä vuodelta 1902 Toronton kirjaston sivuilta (http://www.torontopubliclibrary.ca/).

Pelastin laatikon mumman kuolinpesän tyhjennyksessä roskakasasta. Rakastuin siihen ensisilmäyksellä. Rasia on mitä ilmeisemmin kulkeutunut isoäitini perheen matkassa Suomeen, heidän muuttaessaan Kanadasta takaisin kotimaahansa 1920-luvulla, mumman ollessa muistaakseni 8-vuotias. Kun mumman vinttiä tyhjennettiin, laatikossa oli villaa. Muistan, miten mumma kertoi minulle lapsena, että hänellä oli lapsuudenkodissaan asuessaan yksi erityisen rakas lammas, jonka villa oli poikkeuksellisen hienon väristä hänen mielestään. Villa on sävyltään  tummaa harmaata. Villasta mumma oli kutonut perintökangaspuillaan (jotka myös ovat nyt minulla, tukin päällä oleva sanomalehti on vuodelta 1909, mikä on auttanut puiden ajoittamisessa) kangasta niin paljon, että sitä oli vielä hänellä jäljellä keskeneräisen hameen verran. Sain tuon puolivalmiin tekeleen itselleni reiluna parikymppisenä ja äitini teki alustavan mallinmuuttamisen hameeseen. Minulle jäi tehtäväksi helman ompeleminen. On muuten edelleen tekemättä melkein 20 vuotta jälkeenpäin. Koskaan ei taida kuitenkaan olla liian myöhäistä (ellei vyötärön ulottuvuudet ole karanneet hameen mittojen ulottumattomiin). Eipä lammas tiennyt olevansa osittain olemassa vielä vuosikymmenten jälkeen. Lampaan tietoisuudesta ja käsityksestä itsestään voi muutenkin vain esittää arvailuja.

En ole koskaan raaskinut säilyttää tölkkiä keittiössä, että se ei tuhoutuisi mahdollisesti päällensä laskeutuvasta keittiörasvasta. Säilytän siinä ensimmäistä villakangastakkiani. Mumman minulle ompelemaa. Vaaleanpunaista ja varmaankin yksivuotiaan kokoista. Toinen vaate on kummitätini kutoma vaaleanpunainen neulemekko. Lisäksi laatikossa majailee vauvaleluni, pieni valkoinen vinkunorsu ja vanha hieno muovipussi. Tärkeitä säilytettäviä, kun omakin tietoisuus itsestään ja vaatteistaan on ollut tuon ikäisenä lampaan tasolla.

Näissä taitaa säilyttämisen syy olla kaikissa esineisiin liittyvä historia, jota onkin jo kertynyt vuosikymmeniä. Merkittävää vain minulle.

Salapoliisitöitä ja kuvitteellisia kohtaloita

Muutamia vuosia sitten löysin täältä pikkukaupungin kirpputorilta hyvin vanhan matkalaukun. Ehkä oikea nimitys olisi paremminkin matka-arkku tai amerikanarkku, vaikka materiaali ei puuta olekaan. Mitat ovat kuitenkin tavanomaista matkalaukkua isommat ja esine painaa tyhjänäkin paljon. Juuri ja juuri sain sen autoon yksin kannettua. Laukun kunto ei ole enää priimaa. Siippa pyöritteli silmiään rotjakkeen nähdessään. Muutamia vuosia arkku toimi yöpöytänäni ja turhakkeiden varastotilana.

Erityisen mielenkiintoiseksi esineen tekee se, että laukku on vuorattu vanhoilla sanomalehdillä ja päätyyn on painettu omistajansa nimi! Ainakin osa sanomalehden sivuista on Dresdreniläisestä Dresdner Anzeiger-lehdestä vuodelta 1903. Laukku on kenties tuota vuotta vanhempi. Saattaa olla, että vuori on käytössä kulunut ja lehdet on liimattu laukkuun korjaukseksi. Laukun vuori on osittain leikelty pois, tai sitä ei ole ollutkaan kaikkialla. Jos mielikuvitus oikein laukkaisi, voisi miettiä, olisiko vuorin alla ollut salaisen aineiston säilytystila. Todennäköisesti ihan tylsää arkipäiväistä kulumista vain. Silti tekisi mieli hieman kurkkia vuorauksen alle, vaikka se hyvin tiiviisti onkin liimattuna päälliseen. 

Matkalaukun omistaja on joskus ollut E. de Bruyn. Laukussa on jonkin verran jälkiä siihen kiinni liimatuista matkadokumenteista, joissa aikanaan ilmoitettiin pakaasin määränpää. Valitettavasti niitä ei enää ole olemassa. Täytyi siis lähteä itse keksimään määränpäätä, jonne laukku omistajineen on matkannut. Kirjauduin Ellis Island sivustolle ja de Bruyn sukunimisiä löytyikin useita New Yorkiin matkustaneiden luettelosta. Mahtaisiko  vuonna 1904 New Yorkiin Antwerpenista Kroonland aluksella saapunut 29-vuotias Eugene olla etsimäni henkilö? Family Search sivustolta löytyy lisää tietoa Eugenesta. Aluksista ja siirtolaisuudesta taas mm Norway Heritage-sivustolta, jossa tosin tietokanta ei ilmeisesti vielä kata kaikkia matkustajalistoja. Eugene syntyi 28. tammikuuta 1876 Belgiassa. Jos tulkitsin listoja oikein, hän sai Amerikan kansalaisuuden jo vuonna 1898. Tulevina vuosina Eugene matkusti muutamia kertoja Atlantin yli. Muun muassa syyskuussa 1912, viisi kuukautta Titanicin uppoamisen jälkeen. Voisi kuvitella, että tällaiset samanlaiset matkalaukut ovat olleet myös sen ruumassa ja lopulta kellumassa meressä. Hiljaiseksi vetää ajatus.

Netissä olevien lähteiden mukaan Eugene ei koskaan avioitunut ja hän eli elämästään suuren osan samalla paikkakunnalla, hänellä oli ruskeat hiukset ja ruskeat silmät ja pituutta hänellä oli 5 jalkaa ja 7 tuumaa (käsittääkseni n. 173 cm), hän ei ollut anarkisti ja oli hyvässä mentaalisessa ja fyysisessä kunnossa. Mitäköhän hän teki työkseen ja käviköhän hän tapaamassa sukulaisiaan vanhalla mantereella?Family Search sivuston viimeisimmän merkinnän mukaan Eugene matkusti Le Havren satamasta Ranskasta kotiinsa Yhdysvaltoihin Jouluaaton aattona vuonna 1919 France nimisellä aluksella. Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt vuotta aikaisemmin. Olisiko 43-vuotias herra de Bruin palaamassa rintamalta ,vai oliko hän jo liian iäkäs sotilaspalvelukseen? Ja kyllä kai vuodessa olisi jo ehtinyt kotiutua? Yön yli nukuttuani löysin hieman lisävalotusta asiaan. Kyllä, yhdysvaltalaisia joukkoja kotiutui vasta lähes vuosi sodan päättymisen jälkeen. Ja mikä parasta, löysin myös nopealla etsimisellä kaksi kuvaa juurikin kyseisen La France aluksen saapumisista New Yorkiin mukanaan sotilaita. Kuvat sijaitsevat tässä linkissä, mutta alunperin kuuluvat Yhdysvaltojen kansallisarkiston kokoelmiin. 

Enemmänhän näissä pintapuolisissa raapaisuissa herää kysymyksiä kuin saa vastauksia. Totuutta valaisevia aineistoja löytyisi varmasti enemmän perinteisistä paperiarkistoista, jos olisi tarve selvittää kohtaloa tämän enempää. Jos sattuisi olemaan niin, että esiinkaivettu Eugene on matka-arkun alkuperäinen omistaja, miten laukku sitten päätyi pienelle uusimaalaiselle paikkakunnalle? Ja miten saksalaiset sanomalehdet päätyivät hollantilaisen henkilön laukun vuoriksi? Salapoliisityö jatkukoon marginaaliharrastuksena.

En osaa saksaa sujuvasti ja sanomalehden uutiset jäivätkin kahlaamatta läpi. Sensijaan mainosten kuvat hivelevät silmiä. Paitsi käsittämättömät kaksi mainosta, joista en tosiaan osaa sanoa mitä ihmettä myyvät?

Päivän pintamuotia

Karvankasvatustahnamainos

Nyt voisi joku kertoa, mikä ihme härveli tämä on!?

Tämänkään värkin käyttötarkoitus ei auennut.

Mitä sitten Eugenella ja muilla viime vuosisadan alun siirtolaisilla oli vastassaan? New Yorkin kaupunginarkiston laaja kuvakokoelma löytyy netistä. Pieni otanta mielenkiintoisia kuvia löytyy täältä ja täältä. Pidän erityisen paljon sellaisista valokuvista, jotka kuvaavat tavallista arkea ja jotka on otettu ilman poseerauspojottamista. Kuvista löytyy loputon määrä mielenkiintoista ihmeteltävää ja ajatusten alkuja. Alla oleva uskomattoman hieno valokuva tosin on juuri sitä pojottamista, sattuneesta syystä. Työpukeutuminen on kyllä ajan kuluessa muuttunut, enää ei duunarit juokse kauluspaidoissa. Tuolta ajaltahan kai tulee termit white ja blue collar. Aivan samanlaista päähinettä kuin sanomalehden mainoksessa oli, en löytänyt kuvasta. Mahtoi olla tuolloinkin uusimmat uutuudet jenkeistä lähtöisin.

Samaan aikaan lähtöpaikkakunnalla