Vanhi nuorus

Vaikka kirsikkapuu taipui faunan hyökkäyksen alla ja on matkalla kohti kuolemaansa, Ikäneito-omenapuu jaksaa kukkia. Omppopuu tosin tekee kukkia ja satoa enää joka toinen vuosi, mikä on suuri helpotus. Vanha rouva kun ei hedelmissään kitsastele. Tänä vuonna näyttäisi vielä siltä, että kukkia on tavallistakin enemmän. (Miksi muuten iäkästä kuvaava sana on vanhus? Sehän voisi olla samaa sarjaa lapsi ja nuori sanojen kanssa. Vanhi. Tai sitten lapsus, nuorus ja vanhus. Taitaa taas olla turhaa pään käyttöä tällaisten ajatusten pyöritys.) Varauduin jo syksyä varten ja kyselin äidiltä mehumaijaa lainaan. Josko sitä jaksaisi (osaisi ja saisi aikaan) paneutua sadonkorjuuseen ja säilömiseen.

Kaikkien kukkien mielestä juuri tämä oksankohta on paras

Itsetunto kohdillaan. Oksa haluaa olla isona kuten sammaleinen esi-isänsä.

Kesäkeittiön pergolaseinä maalattuna mutta ilman valokatteita.
Puusta on kasvanut kunnioitettavan kokoinen.

Terassiöljyn värivalinta on mielestäni onnistunut. Värisävy on poro, mutta enpäs muista öljyn merkkiä. Täytynee tarkastaa jostain jos viitsin tai muistan. Hassukissa läähättää kuvassa kuumuudesta. Nyt kun katsoo ulos tuohon vihmovaan vesisateeseen ja kylmyyteen, ei voisi uskoa, että viikko sitten oli helle.

Lupailen usein lisäillä kuvia jostain aiemmin mainitusta. Ylläri! Nyt teen oikeasti niin! Töissä Altan liuskekivistä tehty terassi ennen saumaamista. Rajattu kuva, koska raksahässäkkä vyöryy silmille heti kuvan ulkopuolella. Jahka etenemme, saattaa olla että muistan laittaa kuvan laajemmasta kokonaisuudesta. Mutta ei sitä koskaan tiedä.

Vihreä peukalo keskellä kämmentä

Käyskentelin aamutuimaan puutarhassa ja huomasin, että kirsikka oli avannut valtaisan kukkameren. No ei todellakaan! Kuvassa ainokainen kukka, minkä rassukka oli saanut aikaiseksi, sekin vaillinaiseksi syöty. Kirvat ovat näemmä hyökänneet ja puu kituu muutenkin. Jäniksetkin ovat mussuttaneet puuta talvella ja oksanpäät ovat tuollaisi töpöjä. Huomioikaa myös erittäin ruohottunut koristekivialue. Kaukana on japanilainen harmonia, organisointi ja seesteisyys tästä risusta. Jotain kai täytyy tehdä.

Naurattaa toisen kärsimys. Istutettaessa oli hieman eri mielikuva keväisestä loistosta.

Viikonloppuna laitoin emaliastiat käyttöön. Istutin niihin orvokkeja ja pari markettaa. Tarkoituksena on sijoittaa näitä kuistille ja kesäkeittiöön. Ryhmäkuva täytyi kuitenkin ottaa ensin. Minun kannattaisikin keskittyä tällaisiin helppoihin hoidettaviin. Juuri ja juuri taidot riittää kastelemiseen. Onneksi töissä on parina puutarha-alan asiantuntija, jolta voi vaivihkaa kysellä neuvoja kasveista. Koskahan työkaveri kyllästyy ja tulee tänne hoitamaan puutarhan kukoistukseen? Toiveikkaana odottelen.

Hiekkalaatikko

Jipii, tapahtuupa Hortensian tontillakin vaihteeksi jotain! Iltatähdeltä puuttui vielä hiekkalaatikko ja mitäs ei äidit lapsensa puolesta tekisi. Ideatasolla olen laatikkoa miettinyt jo pitkään. Kissat ja roskat pitää lootasta saada pysymään ulkona, lelut ja hiekat sisällä. En ole kovin mielistynyt tonttien sopukoissa erinäisten viilliintyneiden puskien suojissa oleviin tarpeettomiksi käyneisiin ja ränsistyneisiin hiekkalaatikoihin. Niistä tulee jotenkin tosi surullinen olo. Siis niistä käyttämättä jääneistä ja jo lähes maahan kaatuneista, joita kukaan ei kuitenkaan pura pois. Nyt olisi sitten lapselle leikkipaikka varattuna terassin alla, kannella suojattuna ja leluloota myös.  Eikä tarvitse sitten vuosien päästä myöskään purkaa. Oleskelupuolellekin jäi tilaa pöydälle penkkeineen. Pieni madalluskaivaminen ja suodatinkangas puuttuu vielä. Niin ja sitten se kansi. Sitä täytyykin hieman mietiskellä vielä. Jos emme olisi Siipan kanssa rakentaneet terassia rytinällä kahdessa päivässä, niin olisin madaltanut tuota kantta tukevaa kaulusta niin, että sinne mahtuisi vielä tukitapit joiden varassa kansi makaa. Ei tarvitsisi aina lakaista hiekkoja pois kaulukselta ja kansi mahtuisi silti sulkeutumaan terassilautojen tasalle ja olisi sormiturvallinen. Nyt pitänee suunnitella kansi niin, että kyseiset ominaisuudet ovat siinä. Katsellaan vielä mitä tuleman pitää. Terassin "harjakaiset" vietettiin vappuna ja kyllähän lava oli ihan toimiva. Viimeistelyt ovat siinäkin vielä kesken ja kaiteet puuttuvat mutta jahka tässä muilta töiltä ehtii. Öljyt ehdittiin onneksi laittaa hyvän sään aikaan.

Tontilla kasvaa yksi sinivuokko. Tosin se haluaa olla erilainen nuori ja osa kukista on valkoisia. Sehän on varustautunut hyvin alkaviin lätkämatseihin! Nyt äkkiä töihin! Valmiin laatikon kuvat laitan myöhemmin.

Kesämuistoja uutta odotellessa

Kohta, jooko?

Olen ehdottomasti kesä-ihminen. Toimintatehot ovat aivan eri luokkaa valoisana aikana, kuin talven pimeydessä. En ymmärrä, miksi talvella pitäisi lähteä ulos pimeään palelemaan ja haahuilemaan, kun tuo olomuodoltaan vaihteleva vesisade on kerrostunut kaikkialle hankaloittamaan muutenkin vaikeaa ylitopattuna liikkumista. Valkoista sontaa taivaalta, jonka päivittäinen kulkuväyliltä poistaminen on kuin kuusihenkisen perheen pyykkirumba: vaikka kuinka hulluna huhkit, aina on samankokoinen tai isompi röykkiö odottamassa. Osalla on talveksi hyviä ja (mielestään)  huippumukavia harrastuksia. Kirjaimellisesti takapuolelleen menneen lautailun harjoittelujakson jälkeen (viikkoon en istunut), olen sitä mieltä, että pitäkööt tervehenkiset tapansa. Pakko kai tuohonkin lajiin on vielä palata. MUTTA vasta ensi talvena. Paras vuodenaika, kesä, on välissä! Ja minulla kesä kestää yhdeksän kuukautta.

Toivottavasti pioni tekee
 ensi kesänä jo kaksi kukkaa.

Mielestäni kesäkausi alkaa kun pääsen ulkotöihin huhtikuussa. Ja kesä loppuu, kun maa jäätyy ja tulee lumet. Tuon välissä olevan ajan olen  ulkona. Töissä aina, ja todella paljon myös vapaalla. Olen huomannut sellaisen asian, että luonto osaa pitää huolen omistaan. Kun viettää paljon aikaa ulkona, alkaa karvankasvu tehostua. Ei mitään jouhia ja partaa sentään, mutta kasvoissa lisääntyy pikku-untuva. Välillä tuntuu, että näyttää jetiltä ja voi kammata naamansa, mutta ei se nyt sentään niin voimakasta kasvustoa ole. Toisaalta ehkä vain ihokarvat erottuvat paremmin kun iho ruskettuu ja haitulat vaalenee... (Tai sitten kyseessä onkin vaihdevuodet ja kiellän totuuden itseltäni. Tai olen vain syntyjään lähempänä apinaa, kuin kanssasisareni. Toisaalta voi olla myös niin, että tällaisista asioista ei puhuta julkisesti, hups, taas.). Biologia hankkii siis suojaa karvattomalle kädelliselle.

Onkohan joriininjuuret selvinneet
 talvesta kellarissa?

Välillä kyllä kesällä on onnellinen niistä sadepäivistä, kun ei koe mitään pakkoa lähteä ulos. Voi hyvällä syyllä lojua sisällä. Yleensä olisi kyllä siivoamistakin näihin päiviin kerääntynyt, mutta yritän pitää kiinni periaatteesta, että harmaalla kelillä saa olla laiska ja hapan akka. Ja aina maanantaisin saa myös olla hapan ja puhumaton kurttunaama. Mistä muut muuten tietäisivät, että on maanantai? Toisaalta, sää näyttää kyllä aina sisältä katsottuna huonommalta, kuin se ulkona ollessa onkaan. Hyvin harvoin sateet kestävät paikoitellen pitkiä aikoja. Kesäisistä sadekuuroista selviää yleensä vanhan sanonnan mukaisesti: Kyllä kesä kuivaa sen minkä kastelee. Ja syksyisin se paljon puhuttu, oikea pukeutuminen, auttaa asiaa. Kestävimmät sadetakit ovat muuten vanhoja ja kotimaisia.

Onneksi ainoa nähty
tämän lajin edustaja

Helle on myös välillä lamauttava sääilmiö. Viime kesänä väistin sujuvasti tuollaisen ajanjakson heinäkuussa. Uusimme yhden huoneen lattian kokonaan ja samalla asensin Isähahmoni kanssa tuulensuojalevyt koko talon alle.  Ei kuulkaa ollut työtilat suuret! Rossipohjassa oli kyllä tarvittava ilmavara, mutta paikoitellen maa-ainesta joutui siirtelemään, että palkkien alta pääsi ryömimään. Aloitimme lapioilla ryömintäuran kaivamisen. Siitä pikkuhiljaa siirryimme pienempiin työkaluihin, lopulta ruoputimme madonpolkujamme puutarhalapiolla. Mietiskelimme, että seuraavaksi kannattaisi kai hakea ruokalusikka ja harjoitella vankilapakoa käytännössä. Alkuun palkkien alta ahtautuminen aiheutti pientä ahdistusta minulle, kymmenen päivän jälkeen tila tuntui huomattavasti avarammalta. Kaikkeen tottuu. Ahtaaksi paikat menivät Isähahmolle kun rottamuumio pyöri hänen allaan. Nopea ja notkea lähtö talon alta ulkotiloihin. Suorastaan osoitus poikkeuksellisista permantovoimistelu-kyvyistä!

Kontiaisella on kontiot.

Ulkolämpötilasta ei ollut talon alla mitään havaintoa. Pitkähihaiset ja -lahkeiset päällä, turvakengissä ja kumppareissa, lippiksissä ja hengityssuojaimissa ei onneksi tullut kuuma. Hengästys kylläkin. Kymmenen päivän aikana oppi ryömimään sujuvasti. Parhaiten pääsee eteenpäin kyynärvarsien ja varpaiden varassa. Varpailla kouraistaan ja kas, pääsee aina sen kymmenen senttiä eteenpäin. Liikkeen toiston tiheys määrää vauhdin. Muutaman päivän matoilun jälkeen maanpinnalle kohosi mukulakivien parvi, kun hienompi aines tamppautui tiiviimmäksi. Kyljet näyttivät ketjuilla hakatuilta. Vihjeenä muuten, hernekeitto ei ole paras vaihtoehto lounaaksi, kun on vielä loppupäivän vääntelehtimässä vatsallaan maassa. Tulee vatsanpuruja.

Ulkomaailmassa äitini suoritti omaa urakkaansa lastenvahtina, ruokahuoltajana ja siivousvastaavana. Kellarista kantautui julmettu määrä pölyä kengissämme. Konttausikäinen lapsi samoilla lattioilla ei ole niin hyvä yhdistelmä. Siippa kävi töissä ja hoiteli levynleikkauksia apparina ja myöhemmin uusitun lattian eristämisen ja rakentamisen.

Parasta tässä tulevan kesän odottamisessa on se, että tuulensuojalevytys on valmis. Ei kiitos uusintaa, vaikkakin rintaani röyhistäen urakkaa ajattelen. Paska homma, mutta tulipa tehtyä! Lattiat ovat olleet huomattavasti lämpimämmät tänä talvena.