Olen kai jotenkin jäänyt lapselliselle tasolle, kun välillä ihan tyhmät asiat jaksavat naurattaa loputtomiin. Eilen Orvokki pyysi tuomaan kaupasta "angry bitch" limsaa (tarkoitti angry birds). En ole vieläkään lakannut hihittämästä vedet silmissä. Vähän jo huolestuttavaa. Joskus aikanaan minulla oli happy cow merkkiset kengät. En koskaan päässyt perille siitä, että tarkoittiko lehmäviittaus minua vai sitä, että paras lehmä on kuollut lehmä. Hymyilytti kuitenkin joka kerta kun kengät vetäisin jalkaan. Angry bitch-nimenä saattaisi toimia, voisi olla vaikka teräsvahvistettujen käsilaukkujen merkki. Tuoteperheeseen voisi kuulua myös kynsiviiloja. Ja limussa pitäisi tietenkin olla katkera maku.

Käväisin OmaPiha messuilla torstaina. Kaikenlaista ihanaa oli pilvin pimein hallin täydeltä. Suunnistin kuitenkin vakain askelin ja hajun perusteella sipuleiden ja juurakoiden myyntipaikalla. Ne tosiaan lemuavat pitkälle (etäisyyden määritelmä)! Ostin lisää daalioita ja säkin gladioluksen sipuleita. Tee itse-kukkia! Olen yrittänyt olla pihan kukkivien kasvien kanssa johdonmukainen. Koetan pitää itseni kurissa edes niin, että jokaiselle hankinnalle täytyisi olla paikka mietittynä. Ja värit voisivat olla toisiinsa sopivia. En onnistunut seuraamaan säännöstöä. Gladiolukset (50 sipulia) ovat monivärinen sekoitus, eivätkä välttämättä sovi niille varatulle paikalle. Uusille daalioille ei ole ollenkaan paikkaa ajateltuna...

Sipuleiden kanssa on sellainen riskitekijä mukana, että vättämättä en niitä ajallaan saa maahan. Tai maasta ylös. Täytyisi keskittyä liljoihin ja perennoihin jotka voi jättää penkkiin talveksi. Viime syksynä poikkeuksellisesti sain istutettua sipuleita. Oikein ajatuksella valitsin aurinkoisen ja lämpimän paikan, aikainen kukinta silmissä siintäen. Taas petti johdonmukaisuus. Talven aikana olen lapioinut sipulipenkin päälle julmetun lumikasan käytävältä. Nyt pihalla muut seinustat ovat paljaana, naapurilla viissenttiset idut ja minulla lumipenkki. Yhtenä aamuna kävin aamutakkisilla lapioimassa kasaa alemmas. Naapurin mies totesi, että "sä oot sitten päättänyt ruveta tekemään kevättä". En kyllä enää edes muista mitä sipuleita maahan piilotin. Elän jännittävästi huonomuistisuuttani, mitähän maasta tulee vai tuleeko mitään?

Muutenkin suosittelisin itselleni tuettua puutarhanhoitoa, jonkun asiantuntijan ohjauksella. Pihassa seikkailee 3-4 pensasta ja puskaa joiden paikkaa siirrän joka vuosi. Aluksi siksi, että Siippa pöllyytti projekteineen koko pihan, kohta toisensa jälkeen auki. Minä juoksentelin jos jonkinlainen pöheikkö sylissäni siirtelemässä vanhaa kasvillisuutta turvaan. Malva-parkakin oli samana kesänä kolmessa eri paikassa. Siipalle sanoin useasta kasvista, että kaiva ihan mistä muualta, mutta tuo on tuossa turvassa. Ja jotenkin juuri se kohta oli sitten jäänyt mieleen kaivamista vaativana paikkana. Ikivanhan ihanan runsaan unikko ja päivänlilja penkin päälle, ukkokulta kasasi tontilta kaadettujen puiden rungot. Lumen alta paljastui tuholaisen uusin saavutus, syysasterit ovat betonilaattakasan alla.

Yhteispohjoismaisen kasvi ja kaivanto-rallin jälkeen olen siirrellyt pensaita siksi, että hoito-ohjeita uhmaten olen ne vääränlaiseen kasvupaikkaan tyrkännyt. Rhodon yritin saada väkisin menestymää aurinkoisella paikalla. Avara luonto voitti ja päätin lopulta siirtää kituvan tikun varjoiseen paikkaan. Kuinka ollakkaan, sain puskan kaivettua maasta, mutta into lopahti just siihen ja talvi yllätti ennen uuteen paikkaan viemistä. Rhodo vietti talven juuret paljaana nurinniskoin lumihangen alla ja voi todella hyvin keväällä. Ensimmäistä kertaa ,taimitarhalta tuomisen jälkeen, teki kukkiakin seuraavana kesänä.

Tuhosin tuossa edellisenä keväänä miehen ruusupensaat. Miehen sen takia, kun on ne (rumat) pihaan tuonut. En minä tahallani, tyhmyyttäni vain. Leikkasin ruusut keväällä liian alas. Tuhosin kuulemma jalostusoksan. Tuollaisesta(kaan) koskaan kuullutkaan... Nyt ennen hillitty kaunismuotoinen kasvusto punkee ylös valtavan pitkiä pajumaisia oksia. Ennen vain kaksiväriset kukat olivat rumia, nyt koko kasvi.

Perinteisesti kaiken kitumisen vastapainoksi rikkaruohot ja orapihlaja kukoistavat kiusakseni. Kitkeminen on ahterista ja vielä enemmän ärsyttävää on orapihlaja-aidan leikkaaminen. Niin ja sitten myös lavapuutarhan salaatit rehottavat. Syksyllä salaattipuut huojuvat sähkölinjoja hipoen.. Ylikasvanut salaatti on hassu näky, varsinainen salko. Kai tässä muutaman vuoden kuluttua kyllästyn puutarhasekoiluuni ja luovutan, pyydän Lemminkäisen miehet hommiin.

Työvaatteita

Kuva Blåkläderin sivuilta, linkki tekstissä.

JIPPIIII!!! Nyt mä sen löysin! Vihdoinkin työvaate juuri minulle! Surffailin tuossa etsiskelemässä uudelle käynnistyvälle kaudelle työhousuja. Päätin tälläkertaa katsella, josko muilla valmistajila, kuin aiemmin käyttämälläni L.Bradorilla olisi naisille hyvin istuvia malleja. Blåkläderin sivuilla sitten törmäsin tähän kilttiin. Pakkohan tuosta on jo ihan ideatasolla tykätä. Voisipa olla kuumimpina päivinä hyvin käyttökelpoinen vaihtoehto housuille. Ainoa ongelma on polvipehmusteiden puute, mutta ennenkin on irtoversioilla shortsien kanssa pärjännyt. Itse käytän ihan rullaluistin suojia työmailla kontatessa, pysyvät parhaiten jalassa. 

Näitä voisikin testata heti aluksi.
Vaikuttaa ihan päteviltä.
 Mutta josko musta sittenkin? Vai molemmat?

Työhousuja on aina vähän hankala etsiä ihan normi rautakaupoista. Koot ovat yleensä isoja. Sama asia turvakengissä. Yleensä pienimmät kengät ovat hyllyvalikoimassa numeroa 40. Jos niitä pienempiä löytyy, ne on sijoitettu aivan käsittämättömän epäloogisesti ylimmälle hyllylle. Miksi? Jos kengänkoko on 37 niin pituutta tuskin löytyy kahta metriä. Sama asia muuten joissain vaateliikkeissä farkkuhyllykössä. Lyhytlahkeisimmat housut on usein ylimpänä. Onneksi joistain nettikaupoista pystyy tilaamaan naistenkin malleja. Hyvin istuvissa vaatteissa on paljon mukavampi tehdä töitä. Usein noissa miestenhousuissa ongelma on siinä, että jos lahkeet ovat tarpeeksi lyhyet (polvitoppaukset oikeissa paikoissa), niin hanuri ei mahdu housuihin. Naisilla ja miehillä tahtoo nuo kuhmurat ja kumpareet olla eri paikoissa. Sen verran tyttö olen minäkin, että välillä ottaa päähän juosta ympäriinsä rumissa tai muodottomissa vaatteissa. Tänään voisin käväistä ostoksillä täällä Transwheelin nettikaupassa . Vähän hassua olla duunivaatteista innoissaan, ne kun likaantuvat ihan saman tien ja viikossa on polvissa reiät. Jospa nuo Blåkläderin vaatteet olisivat erityisen kestävää materiaalia. Sepäs selviää testaamalla. 

Pakko vielä suositella näitä L.Bradorin capreja. Naisten mallisena ihan älyttömän hyvät päällä. Joustavaa materiaalia, jossa ei tule ihan kamalan kuuma. Riippuu tietenkin töistä ja minkä aineiden kanssa tekemisissä ja kuinka usein täytyy pestä, mutta ohuehko materiaali kuluu nopeammin kuin nuo paksut. Silti aivan ehdottomasti hankin taas muutamat tällaiset.

Kuvan ryöstin Transwheelin sivulta linkki tekstissä

Räpiköin pitkin seiniä innoissani, harvinaista tällaiselle hapannaamalle. Aurinko paistaa, postista on tulossa ihan kangas, jolle on jo suunnitelmat selvät ja kohta pääsee ulos töihin. Ai mut joo, niitä kenkiä pitää vielä katsella....

Huppari

Vaikuttaa olevan huisin jännittävä laji seurata tuo formula. Siippa ja Touko nukkuvat molemmat sohvalla moottoreiden rääynnässä. En ole koskaan nähnyt siipan valvovan koko kisojen ajan. Kai sitten tuollainen radakierron seuraaminen uinuttaa. Mutta ei sinne passaa kuitenkaan lähteä kanavaa vaihtamaan. Just silloin on muka ne kriittisimmät kierrokset meneillään, vaikka kuorsaus olisi kuulunut juuri ennen kaukosäätimeen tarttumista. Itse nukun sujuvasti kaikki elokuvat, olen nähnyt paljon hyviä leffan alkuja mutta ei ole hajuakaan miten ne päättyivät. Ja jos joku yrittää sammuttaa televisiota, olin juuri katsomassa sitä. Toisinaan on tosin ohjelmakin jo vaihtunut ja hyvä alku yhdistyy toisen ohjelman loppuun, tulee mielenkiintoisia tarinoita. Voin esittää referaatin elokuvasta Troija, niin kuin sen näin. Ensin vähäpukeiset miehet taistelivat rannalla, sitten samat vähäpukeiset miehet taistelivat toisella rannalla. Täts it. Yli kolmen tunnin elokuva. Sohvaunet ei oikein edes tule levoksi, olisi pitänyt painua alkutekstien kohdalla oikeasti nukkumaan.

Hyvä kun nukkuivat pitkät päikkärit. Sain Orvokin hupparin valmiiksi. Kuvassa näyttää laatikolta, mutta on siinä vähän muotoakin. Mukava projekti, nyt on ompelun jälkeinen vaikeus palata arkeen. Vähän aikaa kestää päästä keskittymisestä takaisin normaaliin hössötykseen.

Herra Murphyn kosiomatka

Siippa lähti vuoden ainoalle yön yli kestävälle laskettelureissulle. Ja heti Herra Murphy näki tilaisuutensa tulleen ja lähti riiaamaan. Aamulla vastassa oli Iltatähden patjoja myöten pestävä sänky, viirus tietokoneella (tämä on toinen laite), korvatulehdus, vatsatauti, vettä kellarissa ja puhelimen kadonnut laturi (puhelimessani on superakku sitä täytyy ladata vain noin kuukauden välein. Kuka perhana sitä laturin sijaintia enää sitten muistaa! Tietenkin akku piippaa juuri nyt viimeisillään). Nyt lähti kyllä herra ryppyilemään väärälle tädille! On tässä muutakin kierretty kuin tahkoa ja ongelmanratkaisu on toinen nimeni (Hortensia Ongelmanratkaisu Hanttipatu, päivää)!

Troijalainen hoidettu, kellarin ronkkelit avattu ja laturi löydetty. Ensiapulääkkeet korvaan on annettu ja päivystys/apteekki-matka edessä (45 km suuntaansa). Pyykit pyörii koneessa. Ah, ma nauran sulle Murphy, anna tulla vaan! Äititartsani peittoaa sut yksi-nolla ja ajelee ylitsesi panssarivaunulla (peruutankin vielä)!

Ei kai kannattaisi manata esiin lisää, Touko nykäisi tietokoneesta johdon irti ja uudelleen käynnistäminen tuotti ongelmia. Tunki itsensä pakastimen ja seinä väliin ja yritti päästä kissanhiekkalaatikolle leikkimään (tunnustan, ihan vähän ehti). Mukulan perässä juostessa pyyhin kasvorasvat käsistäni työtuoliin ja rahkat astiasta hihaani. Hohhoijaa, kakrut takapenkille ja suhaamaan. Toivottavasti kosla ei jätä tienvarteen. Tämä päivä mennään tähtäimessä ilta ja sauna.

Lisäys: Päivä kohta pulkassa eli puupalikassa erinäisten parkkihalli ja apteekin muutto- sattumien jälkeen. Ja voi että miten ison mitalin saankaan vuoden (äitinä) puolisona kun en Siipalle marissut tai tiedottanut kertaakaan! Ajatella, koko sen kuuden tunnin vuoden kohokohdan aikana (kuuden tunnin liput rinteeseen)! Vähintäänkin dimangeja satelee.

Seinäpaperit

 Olen pelannut itseni sisustuksellisesti pussiin! Monessakin huoneessa. Muutama vuosi sitten hirveällä halulla valitut tapetit ovat päässeet voitolle. Ihanat kuosit ovat alkaneet ärsyttää, kun ne määrittävät hyvin tarkasti sekä muun sisustuksen värit, että kuviot. Keittiössä yhdellä seinällä meillä on Lim & Handtryck:n jugend tapetti. Rullat sain tilattua Rakennusapteekin kautta, suoraa tätä ei heidän valikoimissaan ollut, mutta Lim & Handtrykin sivulta saatujen tietojen perusteella tilaus onnistui nopeasti ja kätevästi. Mukavaa, kun ei tarvinnut jännittää omaa kielitaitoaan. Muut seinät ovat maalattuja. Keittiötä maalattiin useita kertoja, kun oikea värisävy ei tahtonut millään löytyä. Liian punaista, liian sinistä ja liian keltaista tuli kokeiltua, ennenkuin tajusin lähteä maalikauppaan tapetinpala mukanani. Siitä sitten myyjä sai skannattua oikean värisävyn ja sekoitteli sopivan maalin. Värisävyn olen ristinyt "nikotiiniksi". Ihan samanlaiseksi oli olutravintolan valkoinen seinä värjääntynyt vuosien tupakoinnin jälkeen (aika ennen tupakkalakia). Luulin aina, että seinä oli kellertävä, mutta oikea väri paljastui, kun pesin seinällä riippuvia koristepannuja. Pidän tapetista edelleen, sen alkuperä on 1900-luvun alusta. Tällaisella tapetilla oli päällystetty Tukholman Södra Teatern:n lämpiö. Väristä en tiedä onko alkuperäinen, myynnissä on kahta muutakin sävyä.

Tapetti itsessään on hieno, MUTTA asumme 1940-luvun lopulla rakennetussa tyyppitalossa. Sinänsä jugend-kuvio ja väri ei mielestäni riitele 1950-luvun sisustus- ja arkkitehtoonisten ratkaisujen kanssa. Ongelmana on oma häröily muun esineistön ja kangasvalintojen kanssa. Olen täydellisesti retkahtanut 1970-luvun retrokankaisiin ja kirkkaisiin väreihin. Johtuneeko Iltatähden aikaansaamista hormonimuutoksista vai yleisen retrobuumin apinoinnista? En tiedä, mutta asuntoomme sopimattomia kankaita on ilmaantunut useampia. Jos olisi visuaalisesti taitava, voisi eri aikakausien tyylien yhdistelmistä tulla mielenkiintoinen sisustus. Jotenkin kuitenkin jurppii tämä linjattomuus. Oma koulutus ohjaisi seuraamaan yhtenäistä tietyn aikakauden linjaa. Mutta eihän kotiaan kai kannata museoksi muuttaa? Saahan se "elämän kerrostuneisuus" näkyä? Mä HALUAN käyttää mun retroverhoja! No kuka estää, eikä meillä liikoja vieraitakaan käy, joten kuka edes näkisi.

Värien kanssa saattaa tulla nopeastikin ähky. Edellisessä asunnossamme maalasimme makuuhuoneiden seiniä hyvin voimakkailla väreillä. Vuosikausien asuminen valkoisten lastulevyjen ympäröimänä kyllästytti täydellisesti. Muutto tähän taloon tuli reilun vuoden jälkeen. Jo silloin värit olivat alkaneet melkein ahdistaa. No ne olivatkin aivan hirveän voimakkaita: turkoosia ja tummaa luumua, esimerkiksi. Tällä vastassa oli lilaa, vaaleanlilaa ja vihreää.Väriterapian pakkohoitojakson jälkeen olen alkanut näkemään vaalean (valkoisen) eri sävyissä ihanaa harmoniaa. Niihin pystyisi yhdistämään sujuvasti retronruskean (ei sitä vihertävää vauvankakan väristä vaaleanruskeaa vaan tumman ruskean) ja kirkkaan punaisen tai oikeastaan mitä tahansa. Vähän luulen, että nuo retrokankaat tulevat jossain vaiheessa olemaan mielestäni liian värikylläisiä. Mutta palaavat taas sitten aikanaan mielitiettyjen sarjaan. Tällä hetkellä kaappien kätköissä uinuu kokonainen, jonkun toisen asunnon kangasvalikoima. Sisustan kirppisostoksillani rinnakkaistodellisuuden kämppää, jossa kerni kiiltää ja pallotuolit pyörii. Nämä tapetit rajoittavat kankaiden käyttöä.

Joopa joo, kaaos ja liikaa kamaa, jota ei oikeastaan tarvitse. Ja joihinkin ratkaisuihinsa kyllästyy, ennenkuin kokonaisuus on valmis. Pitäsikö aloittaa alusta? Mistä sitä tietää mitä muutaman vuoden jälkeen halajaa? Luulen, että olohuoneen tapetti on pakko vaihtaa. Siihen ei sovi mikään muu verho kuin perunasäkinvärinen tai luonnonvalkoinen kappa , jotka ovat kulkeneet matkassa jo monta vuotta. Tylsää. Mitäköhän oikein valintaa tehdessäni ajattelin? Onneksi tapetoitu seinänpätkä on pieni. Ei kyllä taida Siippa tykätä ajatuksesta. Saatiin riitakin aikaiseksi vuotia laittaessa. Hyvä parisuhdehan perustuu avoimuuteen ja siksi mainitsenkin aina heti kaikista "puutteista". Muuten meni hyvin tapetointi, seinä vain oli aluksi väärä.


 Joskus kauan aikaa sitten eräs miespuolinen tuttavani sanoi, että naiset puhuvat aina verhoista ja syövät aina suklaata. Osittain kohdallani totta, suklaa on loppu.

Jahas, lisätäämpäs tähän päivän kuva-arvoitus. Mikäs se siinä onkaan? Arvauksia?

Joo, sehän on muovinen ruokalappu suoraa kuivausrummusta. Ihan ite tehty! 

Käsityöhaaveita

Työnalla on tällä hetkellä huppari Orvokille. Aika pitkällä jo olen, mutta jotenkin vaan ei nyt jaksa saattaa työtä loppuun. Mieluummin vain haaveilen ja rohmuan kankaita. Ei tarvitsisi. Kaapista on jo tila loppu. Tyykit levittelee pieneksi jääneestä pinnasängystä lonkeroitaan jo pitkin makuuhuoneen lattiaa.  En ymmärrä, miksi ostan kirppikseltä kerta toisensa jälkeen puuvillakankaan "josta tulisi ihana mekko pikkutytölle". Minulla ei ole pikkutyttöä! Eikä edes koko suvussa! Isoja tyttöjä löytyy monta, mutta kaikilla on vaihe, jossa vaatetus pitää olla aina vain mustempaa. Kohta niitä ei erota pimeällä suojatiellä, kuin valkoisten raitojen kohdissa. Iltatähti Toukokaan ei tarvitse enää yhtään tarhakassia, ainakaan kukikkaista kankaista. Yhden sitrushedelmä verhoparin ostin ja ajattelin tehdä siitä mekot itselleni ja Taimille. Taimi on vielä siinä iässä, että saan hänet lahjomalla pukemaan tekeleen päälle edes kerran. Siinä sitten poseerataan kameralle, hapan akka ja tyttärensä pomelo. Katsotaan viitsinkö kuitenkaan. Oma vartalomalli ei ole suotuisa mekkosille, kun vyötäröllä on epämääräinen hässäkkä ja muutenkin mallia pötikkä.

Yhdessä kasassa ompelunurkkauksen hyllyllä on pienet pöytäliinat. Jostain näitä alkoi kerääntymään, ensimmäiset taisivat olla kotoa muttaessa mukaan saatuja. Näistä olen ajatellut tehdä värikkäät sohvatyynyt ihanaan puusohvaan meidän lasikuistilla. Verhokin on jo kuistille valmiina. Enää puuttuu vain se kuisti ja sohva!

Omassa lapsuudessani minulla oli Saku niminen sammakon mallinen lattiatyyny. Mielestäni se oli jotain ihan mielettömän hienoa. Niin iso tyyny, että sen päällä pystyi hyvin makoilemaan! Ja vielä eläimen mallinen! Kummitätini oli tehnyt Sakun ruskeakukallisesta puuvillakankaasta. Sopi hyvin rupisammakon kuosiksi. Sillä oli vähän pelottavat punaiset ympyrät silminä.Yritin löytää valokuvia, mutta ei niistä oikein erottanut kyseistä oliota, harmi. Sekin harmittaa Sakun kohdalla, että äitini kanssa mumman vinttiä tutkiessamme, löysin kangassammakon maalliset jäännökset. Täytteet oli poistettu ja puhki hiulaantunut kangas oli tarkasti käärittynä laatikon pohjalla. Liikutukseltani sain parkaistua: "Voi Saku, mitä ne on sulle tehneet!" ja aloin itkemään ja hihittämään hysteerisesti samaan aikaan. Ilmeestä päätellen äiti huolestui ihan oikeasti mielenterveyteni puolesta. Halailin raatoa kyyneleitä pyyhkien. Päätin tuolloin, että luopuminen on hyvästä ja kangas lähti roskiin. Nyt olisin voinut siitä piirtää kaavat. Aika yksinkertainenhan tuo olisi vapaallakin kädellä piirtää. Mutta se ei olisi aito ja alkuperäinen kurnuttaja.

Lehdet: Suuri Käsityö lehti tammikuu 2007 ja Lahja Vakka 1981

Olen vähän odotellut, koska vastaan tulee Sakun kaavat jostain 70-luvun Suuresta Käsityö Kerho-lehdestä. Silloin tällöin selailen lapsuuden rakkaus mielessäni noita aviiseja. Yhtenä kertana haalin mukaan lahjoituskirppikseltä käsityölehtiä. Hassu sattuma oli, että kahdesta lehdestä, eri aikakausilta, löytyi virtahepo lattiatyynyn ohjeet. Tai ehkä lahjoittaja oli  vartavasten ne yhteen saattanut. Virtahepo saattaisikin olla vielä mukavampi kaveri kuin lituska rupikonna. Sillä pääsisi ratsastamaankin. Kummankohan mallin ja mistä kankaasta toteuttaisi? Jotenkin tuo 80-luvun otus kiinnostaa enemmän.

Kolmannessa mukaani ottamassani lehdessä oli aivan ihana "kerholaukun" virkkuuohje. Ah ja voih, tuollainen olisi ihana saada! Koska minun on pakko rajoittaa niitä asioita, joissa olen vanapii ja hängöraundi (joita en siis osaa), en edes haaveile itse tuollaista yrittäväni. En myöskään suunnittele kutovani niitä ihania täyspitkiä kirjoneulesukkia, joiden ohje löytyi tuosta edellä mainitsemasta Lahja Vakka lehdestä. Voi kun Joulupukki muistaisi minua ensi jouluna kirjoneule sukilla!

Suuri Käsityö lehti maaliskuu 2006

Projekti kalusto kuntoon

Kovia takapenkinkuskeja nuo joutsen naiset. Pariskunta lensi määrätietoisesti ja suoraviivaisesti läpi taivaan lauantai aamulla. Ihan hyvin näytti menevän, mutta toinen nalkutti kovaäänisesti ja tauotta koko matkan. Niin, saattoihan se olla se ukkokultakin äänessä, en osaa joutsenten sukupuolia erottaa toisistaan lennossa. Enkä kyllä maassakaan (poden jonkinasteista lintukammoa). Välillä näytti, että edellä lentävä yritti pakoon puolisoaan. Otti sellaisia spurtteja välillä, että toinen joutui kaula nykien räpiköimään perässä. Tosiasiassa kai kyseessä oli tiedotus matkan suunnasta. "Käännyttiinkö sinne tuon kallionkumpareen kohdalta vai vasta järveltä?!". Nauratti, miksi sitä pitää niin kovaa toitottaa, kun toinen tulee ihan pyrstöhöyhenissä perässä, eikä muita lintuja näy koko taivaankaaren matkalla. Kai se näyttää samalta, kun käydään Siipan kanssa vaikka kaupassa. Täytetään ilmatilaa turhalla jorinalla perunoista ja sipulista, vaikka ei niihin kai toisen kommenttia tai vahvistusta tarvitsisi. Eniten kuitenkin hymyilytti se, että seuraavaksi tulevat myös kurjet peltojen sulavesiin. Sehän taitaa olla kevät tulossa sittenkin! Toissapäivänä ehdotin Siipalle, että käyn hyppimässä tonttia verhoavassa puolimetrisessä lumihangessa. Lumi painuisi ja sulaisi ehkä nopeammin pois.

Perjantaina minusta puhuttiin radiossa. Joo-o, ihan totta! Pahimmat hammaslääkärikammoilijat ovat kuulemma nelikymppisiä naisia. Hörähtelin aikani, ennenkuin tajusin, että sehän olen minä. Torstaina illalla oli taas viimeinen jäljellä oleva viisaudenhammas alkanut vaivata ja hörähtelyni oli paksuposkisen suutaan aukisaamattoman mörinää. Keskivertoisuudestani sisuuntuneena soitin heti hammaslääkäriin. Enhän mä nyt halua olla pelkoinen (enkä muuten nelikymppinenkään)! Minähän en pelkää mitään (paitsi kaikkea pimeällä)! Vuosikausia sitä on luullut, että kipunsa pitää vain kestää, kun tuo vihapito hammas on aina hoidoissa tuonne puheonkaloon jätetty. Akuuttiajalla sain lääkekuurin ja "mahdollisesti hampaat ja kielen ruskeaksi värjäävää"-purskutusnestettä, Korson lyyliä = corsodyl. ("Väri vastaa kahvin aiheuttamia tummentumia ja poistuu itsestään. Lääkäri saattaa joutua poistamaan tummentumat". Vaaaat?! Poistuu vai ei poistu itse??).

Tänään minusta otetaan kuvia. No ei niitä kiinnosta kuin jauhantaluiden röntgenkuvaus. Turha laittaa tukkaa nätiksi. Tämänkin olen jo tehnyt aiemmin, kahdesti. Jos tällä kerralla saisi vaikka yhden kuvan mukaan, kuten sikiön ultraäänikuvauksista. Laittaisin sen kehyksiin ja eteisen seinälle. Olis vieraita vastassa aina kestohymy. Sinnehän tuo sopisi sen aiemmin esittelemäni pääkallolipun viereen.

Sitten pitäisi ainoastaan tilata se varsinainen aika hampaan poistoon. Kainalot hikoilevat valmiiksi ja nenä ja sormempäät ovat valkoiset. Jo sana suukirurgia on ihan kamala. Josko tämä elämä sitten kuitenkin helpottaisi. Puolittain näkyvillä oleva viisaudenhammas on hankala hoitaa, vääntää muita hampaita ja aiheuttaa päänsärkyä. Pois vaan, ei se kirpaise kuin hetken (plus puudutuksen poistuttua joitain päiviä, ja se puudutuskin on inhottavaa, kun ei tiedä mitenpäin nenä roikkuu ja kuola karkaa suupielten bokserirrutuista). Ja varmasti ostan itselleni suklaata lohdutuksesi! Pidän hammaslääkärit työllistettyinä. Jotenkin sitä on sellaisen harhakuvan vallassa (vai onko harhaa?), että hammaslääkäreillä ei itsellään ole koskaan ollut yhtäkään reikää hampaissaan. Sitten sitä itse luikkii hoitoon anteeksipyydellen kalustoaan. Aivan kuin menisi tunnustamaan syntinsä lääkärille. "Sinulle on annettu vain tämä yksi pysyvä hammaskerta. Ja katso miten huonosti olet sitä kohdellut!". Totta, myönnetään, saisinko anteeksi ja voisiko mitään enää tehdä, pliiiis, armoa! Edellisen viisaudenhampaan poiston jäljiltä ien repeytyi ikäväksi suikaleeksi ja lipare rupesi heittämään henkeään sinnitellen suussa, toisesta päästä roikkuen. Haisi kuin T-rexin turpa ja poistaahan se piti jälkikäteen.

Kyl se siitä, havuja perkele, kymmenenvuoden päästä voimme nauraa tälle, ei saa jäädä tuleen makaamaan ja kehitysmaiden lapsilla ei ole edes ruokaa. Länsimainen keskivertokädellinen lakkaa valittamasta ja hoitaa asian kuntoon.

Emotionaalinen pellehyppely

Että voi aikuista ihmistä jännittää, kun täytyy lähteä vanhempainiltaan sopimaan leirikoulupaikasta! Valmistauduin aamusta saakka ja kävin hätähätää ostamassa uuden tunikan. Sellaisen keski-ikäiselle sopivan kuviollisen, joka viestittää nuorekkuudesta ja räväkkyydestä (punaisia tyyliteltyjä kukkakuvioita). Oikein irrottelua normaalin mustan sotisovan tilalle. Lähtiessä kävin vielä takki päällä lisäämässä kolmannen kerran dödöä, että haisisin kukkaselle enkä kakkaselle. Meikatakin täytyi huolella, mutta ei liikaa. Ponnari aiheutti epävarmuutta, nyt ne luulee, että en tajua ikääni. Kaikillahan pitäisi tässä iässä olla sellainen keski-ikä-kypärä hiusmalli. Kaiken epävarmuuden huipuksi, takkia luokan edessä riisuessani, mieleen tuli kaamea ajatus: muistinko ollenkaan laittaa sen tunikan päälleni?!. Kaikki hyvin, vaatteet oli asianmukaisesti puettu. Taisi niitä muitakin jännätä, joku lausui ääneen, että kuin puhutteluun olisi tullut. Moikkailin ja hymyilin naama täristen muita.

Olemme muuttaneet pienelle paikkakunnalle jo kolme ja puoli vuotta sitten. Edelleenkään en oikeastaan edes tunne ketään. Yritystä on ollut jonkin verran. Osallistuin leirikoulun suunnitteluun ja "biletoimikunnan" järjestelyihin aluksi. Jotenkin on vaikea lähteä laukomaan omia mielipiteitään joukossa, jossa ydinporukka on tuntenut toisensa  koulusta saakka. "Täällä on AINA bileissä ollut mokkapaloja." Ok. Mikäs siinä sitten, hyviähän nuo... Mitäs siihen sanomaan, että "No MEILLÄPÄIN ei kyllä olisi leivonnaiset olleet bileissä tarjottavana, ehkä kyllä myyjäisissä." Törkeähän olisin ollut, jos olisin lähtenyt ehdottelemaan jotain muuta. Maassa maan tavalla tai maasta pois... Parempihan se on ylläpitää kyseiselle porukalle tärkeitä ja nostalgisia tapoja, ei se muutos kai aina ole lähtökohtaisesti tavoiteltava asia. Enpä sitten unkkelouttani ehdotellut mitään mihinkään, tyydyin myötäilemään. Vähänhän sitä oli, kuin kyläreissulla. Osasivat homman ilman minuakin.

Osallistuin ensimmäisenä vuotena täällä myös kuntopotkunyrkkeily-kurssille. Opiskeluaikana kävin kuntonyrkkeilyssä ja se oli kivaa, tehokasta ja siellä tutustui ihmisiin ainakin pienessä määrin. Sitä siis kokeilemaan uudessa kotikunnassa. Innoissani menin koulun jumppasaliin ja hiljensin puheensorinan vieraan-ihmisen-naamallani. Alkulämmittely oli ihan kivaa ja tehojakin löytyi (jos ei jäänyt hihittelemään tuttunsa kanssa sille, kuinka "hurjiksi" tässä on heittäydytty). Kaikki muut olivat saapuneet pareittain. Eli pariharjoitusten alkaessa haahuilin yksin, kunnes opettaja hetken ohjattuaan muita sanoi tulevansa parikseni. Pistohanskaharjoitukset. Löin iskusarjani perille pehmusteeseen saakka. Kun vuoro vaihtui tajusin, kuinka homman olisi pitänyt mennä. Opettaja ojensi kätensä lyöntiin vain ilmassa ja päästi "puuuh! puuuh!" ääiniä kuvatakseen iskua. Nolotti, olin sitten hakannut natiivia. Otin treenin muutenkin ilmeisesti liian vakavasti hosumalla hulluna lämmittelyissä, että tulisi hiki. Lenkkarit lipsuivat lakatulla lattialla ja menoni näytti kai huolestuttavan häiriintyneeltä nykimiseltä laajoin raajojen kaarin. Liikkeen sulous oli kaukana. En mennyt enää toiselle tunnille. Pelkäsin että opettaja piti minua jotenkin todella agressiivisena ja loput muuten vain outona hikarina.

Kokeilin myös zumbaa. Kivaa puuhaa ja mukava ohjaaja. Kauden aikana yksi ihminen puhui minulle muutaman sanan. Eipä silti, en itsekkään enää kovasti suutani aloittajana avannut. Ei enää pokka riittänyt, kun jotain sanottuaan miettii seuraavan vuorokauden omaa hölmöyttään ja mitenköhän ne nyt senkin sanotun ymmärsivät. Vitsini eivät ehkä avaudu helposti tuntemattomille ja varsinkin jos niitä yrittää viljellä ääni jännityksestä täristen. Olen huomannut, että ihmisillä on toisinaan todella hitaita katseita. Tyydyin ujouttani vaaputtamaan ahteriani takarivissä.

Lapsena oli kyllä helpompaa tutustua ja saada kavereita. Oliko sitä silloin rohkeampi? Leirikoulun vanhempainillassa oikein repäisin lopulta. Tyyräsin itseni juttuihin uusimman oppilaan äidin kanssa. Tulee lopullisesti mökkihöperöksi jos ei ole mitään kodin ulkopuolisia kontakteja. Tänne muuttaessa luulin, että  välimatka toiselle paikkakunnalle jääneisiin ystäviin on kohtuullinen ja heitä näkisi vielä. Todellisuus on osoittanut, että 70 km voi olla hankala matka, kun täytyy löytää molemmille sopiva ajankohta. Ennen pystyi pienemmälläkin vapaalla hetkellä käväistä kahvilla. Uusi tuttavani vanhempainillasta kertoi tyttärensä poikaystävän äidistä, joka on muuttanut tänne 13 vuotta sitten. Hän ei ole kuulemma vieläkään saanut yhtäkään ystävää. Pelottavaa. Täytyy perustaa joku ulkopuolisten kahvittelukerho. Kuka sitä nyt jaksaa omia juttujaan vuositolkulla.

Tällä hetkellä joku samanlainen kärttyinen eukko kuin minä, kirjoittaa näytön loimotuksessa näppis kolisten siitä, että miksi ihmeessä tulokkaat eivät reippaasti tule mukaan juttuihin ja osallistu enemmän tai edes avaa suutaan, eihän ne muuten voi tutustua tai saada ystäviä. Pitää varmaan tällaista hissukkaa ylpeänä, kun eihän se mitään puhukkaan. Niinhän se menee, täytyy lähteä hakemaan kontaktia itse, kunpa vain tuohon jännityksissään tekemäänsä emotionaaliseen pellehyppelyyn tottuisi joskus. Tai sen saisi verhottua niin, että näyttäisi jotensakin normaalilta sosiaalisessa tilanteessa.

Kesämuistoja uutta odotellessa

Kohta, jooko?

Olen ehdottomasti kesä-ihminen. Toimintatehot ovat aivan eri luokkaa valoisana aikana, kuin talven pimeydessä. En ymmärrä, miksi talvella pitäisi lähteä ulos pimeään palelemaan ja haahuilemaan, kun tuo olomuodoltaan vaihteleva vesisade on kerrostunut kaikkialle hankaloittamaan muutenkin vaikeaa ylitopattuna liikkumista. Valkoista sontaa taivaalta, jonka päivittäinen kulkuväyliltä poistaminen on kuin kuusihenkisen perheen pyykkirumba: vaikka kuinka hulluna huhkit, aina on samankokoinen tai isompi röykkiö odottamassa. Osalla on talveksi hyviä ja (mielestään)  huippumukavia harrastuksia. Kirjaimellisesti takapuolelleen menneen lautailun harjoittelujakson jälkeen (viikkoon en istunut), olen sitä mieltä, että pitäkööt tervehenkiset tapansa. Pakko kai tuohonkin lajiin on vielä palata. MUTTA vasta ensi talvena. Paras vuodenaika, kesä, on välissä! Ja minulla kesä kestää yhdeksän kuukautta.

Toivottavasti pioni tekee
 ensi kesänä jo kaksi kukkaa.

Mielestäni kesäkausi alkaa kun pääsen ulkotöihin huhtikuussa. Ja kesä loppuu, kun maa jäätyy ja tulee lumet. Tuon välissä olevan ajan olen  ulkona. Töissä aina, ja todella paljon myös vapaalla. Olen huomannut sellaisen asian, että luonto osaa pitää huolen omistaan. Kun viettää paljon aikaa ulkona, alkaa karvankasvu tehostua. Ei mitään jouhia ja partaa sentään, mutta kasvoissa lisääntyy pikku-untuva. Välillä tuntuu, että näyttää jetiltä ja voi kammata naamansa, mutta ei se nyt sentään niin voimakasta kasvustoa ole. Toisaalta ehkä vain ihokarvat erottuvat paremmin kun iho ruskettuu ja haitulat vaalenee... (Tai sitten kyseessä onkin vaihdevuodet ja kiellän totuuden itseltäni. Tai olen vain syntyjään lähempänä apinaa, kuin kanssasisareni. Toisaalta voi olla myös niin, että tällaisista asioista ei puhuta julkisesti, hups, taas.). Biologia hankkii siis suojaa karvattomalle kädelliselle.

Onkohan joriininjuuret selvinneet
 talvesta kellarissa?

Välillä kyllä kesällä on onnellinen niistä sadepäivistä, kun ei koe mitään pakkoa lähteä ulos. Voi hyvällä syyllä lojua sisällä. Yleensä olisi kyllä siivoamistakin näihin päiviin kerääntynyt, mutta yritän pitää kiinni periaatteesta, että harmaalla kelillä saa olla laiska ja hapan akka. Ja aina maanantaisin saa myös olla hapan ja puhumaton kurttunaama. Mistä muut muuten tietäisivät, että on maanantai? Toisaalta, sää näyttää kyllä aina sisältä katsottuna huonommalta, kuin se ulkona ollessa onkaan. Hyvin harvoin sateet kestävät paikoitellen pitkiä aikoja. Kesäisistä sadekuuroista selviää yleensä vanhan sanonnan mukaisesti: Kyllä kesä kuivaa sen minkä kastelee. Ja syksyisin se paljon puhuttu, oikea pukeutuminen, auttaa asiaa. Kestävimmät sadetakit ovat muuten vanhoja ja kotimaisia.

Onneksi ainoa nähty
tämän lajin edustaja

Helle on myös välillä lamauttava sääilmiö. Viime kesänä väistin sujuvasti tuollaisen ajanjakson heinäkuussa. Uusimme yhden huoneen lattian kokonaan ja samalla asensin Isähahmoni kanssa tuulensuojalevyt koko talon alle.  Ei kuulkaa ollut työtilat suuret! Rossipohjassa oli kyllä tarvittava ilmavara, mutta paikoitellen maa-ainesta joutui siirtelemään, että palkkien alta pääsi ryömimään. Aloitimme lapioilla ryömintäuran kaivamisen. Siitä pikkuhiljaa siirryimme pienempiin työkaluihin, lopulta ruoputimme madonpolkujamme puutarhalapiolla. Mietiskelimme, että seuraavaksi kannattaisi kai hakea ruokalusikka ja harjoitella vankilapakoa käytännössä. Alkuun palkkien alta ahtautuminen aiheutti pientä ahdistusta minulle, kymmenen päivän jälkeen tila tuntui huomattavasti avarammalta. Kaikkeen tottuu. Ahtaaksi paikat menivät Isähahmolle kun rottamuumio pyöri hänen allaan. Nopea ja notkea lähtö talon alta ulkotiloihin. Suorastaan osoitus poikkeuksellisista permantovoimistelu-kyvyistä!

Kontiaisella on kontiot.

Ulkolämpötilasta ei ollut talon alla mitään havaintoa. Pitkähihaiset ja -lahkeiset päällä, turvakengissä ja kumppareissa, lippiksissä ja hengityssuojaimissa ei onneksi tullut kuuma. Hengästys kylläkin. Kymmenen päivän aikana oppi ryömimään sujuvasti. Parhaiten pääsee eteenpäin kyynärvarsien ja varpaiden varassa. Varpailla kouraistaan ja kas, pääsee aina sen kymmenen senttiä eteenpäin. Liikkeen toiston tiheys määrää vauhdin. Muutaman päivän matoilun jälkeen maanpinnalle kohosi mukulakivien parvi, kun hienompi aines tamppautui tiiviimmäksi. Kyljet näyttivät ketjuilla hakatuilta. Vihjeenä muuten, hernekeitto ei ole paras vaihtoehto lounaaksi, kun on vielä loppupäivän vääntelehtimässä vatsallaan maassa. Tulee vatsanpuruja.

Ulkomaailmassa äitini suoritti omaa urakkaansa lastenvahtina, ruokahuoltajana ja siivousvastaavana. Kellarista kantautui julmettu määrä pölyä kengissämme. Konttausikäinen lapsi samoilla lattioilla ei ole niin hyvä yhdistelmä. Siippa kävi töissä ja hoiteli levynleikkauksia apparina ja myöhemmin uusitun lattian eristämisen ja rakentamisen.

Parasta tässä tulevan kesän odottamisessa on se, että tuulensuojalevytys on valmis. Ei kiitos uusintaa, vaikkakin rintaani röyhistäen urakkaa ajattelen. Paska homma, mutta tulipa tehtyä! Lattiat ovat olleet huomattavasti lämpimämmät tänä talvena.

Kirjastokassi tulevalle kirjastontädille

Esikko on lähdössä tet-viikolle kirjastoon. Ammattinimike on siis täti. Ei ehkä heti kuitenkaan täysvaltainen ammattilainen. Samalla reissulla, kun tytär kysyi töitä, totesimme tarvitsevamme kirjastokasseja. Ja voi että äitivanhalla sykähti sydän kun tytär pyysi minua tekemään laukun itselleen. Vielä sekin jaksaa uskoa ja luottaa äiteen kykyihin, vaikka monella saralla on tuo totuuskin taidoistani paljastunut. Aika nopeasti jäin kiinni myös siitä, että ei minulla olekaan kolmatta silmää niskassa, jolla näen tottelemattomuudet ruokaa laittaessani.

Seuraavaksi sykähti sydän kauhusta kun tytär toivoi kassiin kuvaa Space invaders -pelistä. Olin ajatellut jotain hyvin yksinkertaista mallia ja jostain kivasta kankaasta. Minulle kiva tarkoittaa värikkäitä retrokankaita, mutta Esikon mielestä ne ovat kammottavan räikeitä rättejä. Lapsella oli musta toiveena ja onneksi, Orvokin pyynnöstä, en heittänyt vanhaa työessua raivausinnossani pois. Ainoa musta puuvillakangas mikä talosta löytyi. Vieläkin pyynnöstä liikuttuneena päätin edes yrittää. Mitä äiti ei lapsensa pyynnöstä tekisi (kun oikein imarrellaan). Osoittautui, että kuva soveltui täydellisesti applikoinnin harjoitteluun. Ja puuvilla on onneksi helppo materiaali verrattuna joustaviin.

56 käännöstä myöhemmin olin jo pikkasen pääsemässä jyvälle touhusta ja pikselipirulainen oli valmis. Annan itselleni anteeksi linjojen poikkeamat ja vinon "sarven". Innostuin touhusta niin, että päätin tehdä vuoriin Pacmanin. Hyvä ympyräharjoitus!

Pikkuvälkky on kuulemma väärän värinen, mutta ei se ehkä olisi valkoisena näkynytkään. 

Väsky valmiina

Pohjalle laitoin pahvivahvikkeen. Nyt siinä lukee vielä erään virvoitusjuoman logo, mutta ajattelin päällystää pahvin kontaktimuovilla ja kankaalla. Mitenkähän sen keksisi kiinnittää, ettei lähde irti jokakerta kun laukkua purkaa?

Jotain joutui taas purkamaan, mutta alan oppia, että se taitaa kuulua olennaisena osana ompelemiseen. Samoin kuin silitysrautani, joka elää uutta suosion aikaa. Ehdoton apuväline nyt näissä askarteluissa. Vuosikausia on rassu viettänyt yksin kaapissa. Jossain vaiheessa, muuton jälkeen en muuten edes löytänyt kapinetta moneen kuukauteen.

Jääkaapinoven käsitädit

Tulipa mieleeni aikaisemmasta sukkispostauksestani käsimerkit. Minulla on jääkaapin ovessa muutama viittilöivä naishenkilö. Eleiden samankaltaisuus ja hahmojen voimakkuus viehättävät minua ja pidän näiden katselusta ja vertailusta. Mietiskelen usein päässäni näiden kuvien syntytarpeita ja kulttuurillisia sidoksia. Oikean käsivarren koukistelu ja heristely kuuluu myös omiin eleisiini. Ei mitään uhkaavaa tai haistattelua, useimmiten vain yleinen tarmon purkaus ja merkki siitä, että homma hoituu halutulla tavalla. Välillä kun sitä on olo kuin Peppi Pitkätossun ja Tarzanin lehtolapsella. Saattaapa sitä kuitenkin enemmän Maailman Vahvinta Nallea muistuttaa muskeleineen.

Vanhin kuva on postikorttikopio neuvostoliittolaisesta julisteesta vuodelta 1931. En osaa venäjää. Kyrilliset kirjaimet tunnistan, kiitos kahden keskenjääneen alkeiskurssin. Kortissa kuitenkin alhaalla teksti suomennettuna "Kohtaa kulttuuri" (tai sinnepäin), siinä akkoja patistetaan ulos takapajuisesta hämähäkinseittisestä keittiöstä harrastusten ja muun kulttuurin pariin. Kuvassa oikeassa ylänurkassa on tosiaan ristilukin seitti. Olen tunnistavinani rakennuksissa myös sanan tehdas. Tilasin tämän joskus Lenin museosta Tampereelta. Ihan vain siksi, että museokaupan sivulla suomennetaan tuo kortin lause: "Alas keittiöorjuus!". Koin tuolloin voivani yhtyä iskulauseeseen.

Pimeässä nyrkkipyykkävä nainen saa kannustusta lähtemiseen ovelle kurottelevalta. Taiteilija (G. Shegal) on piirtänyt ulospyrkivän naisen käden tapailemaan hieman oikean käden "heristelyä". Ele ei ole täysin yhtäläinen, mutta en usko tuon olevan sattumaa propagandajulisteessa. Naiset liikkeelle ja töihin ja yhteiskuntaa rakentamaan. Elettiin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikaa. Tavoitteet olivat korkealla ja kaikki voimavarat haluttiin käyttöön. Mielenkiintoinen yksityiskohta kortissa on trangia tyyppinen keitin. Mitähän kasarissa porisee? Ei kai kahvia kun lautaset on esillä? Onko kuva pyykkituvasta ja viivyttiinkö siellä niin kauan, että ehti tulla nälkä? Kotona kai olisi ollut hieman isompi keittotila, tai sitten ei. Mielenkiintoisia lisäajatuskuvioita tutkittavaksi.

Seuraava kuva on jo kulttikamaa pop-kulttuurissa. Ihana ihana Rosie jääkaappimagneettina. Aamujeni pelastus silloin kun töihinlähtö ei niin huvittaisi tai joku tuntuu vaikealta. "Kyl tää tästä ja sinne vaan"- sanoo Rosie. Tämäkin yhdysvaltalainen juliste on alunperin tehty propagandaa varten, kannustamaan kotirintaman naisia hoitamaan "miesten työt". Rosie ei hahmona suurempia esittelyjä kaipaa. Tämän version lienee vuonna 1942 luonut J. Howard Millerin. Toisen Maailmansodan jälkeen länsimainen kulttuuri muuttui, kun osa tuolloin töissä käyneistä naisista jatkoi työskentelyä kodin ulkopuolella. Aika jäntevät käsivarret Rosie tytöllä.

Ja lopuksi vielä yksi haba-akka. Noh, tyttö sentään vielä. Emily the Strange 1990-2000-luvuilta. Ei mikään piiloagressiivinen, vaan ihan avoin heristely. Ottamatta kantaa siihen, perustuuko Rob Regerin Emilyn hahmo -70 luvulla luotuun Marjorie Sharmat:n ja Marc Simont:n Rosamund lastenkirjahahmoon, piirroskuvat ovat mielestäni mielettömän hienoja. En ole päässyt vielä ajatuskuvioissani niin pitkälle, että olisin miettinyt minkälaiseen kulttuurilliseen tilanteeseen ja miksi hahmo on syntynyt. Tyttöjen kapinaa "normaaliutta" ja kiltteyttä vastaan? En ehkä koskaan aiheeseen perehdy, mutta antaa Emilyn hosua hauiksineen siihen saakka, joukon jatkona jääkaapin ovessa.

Rosie ja Emily ovat kovasti tuotteistettuja ja niihin törmää kaikkialla. Mitenköhän lienee pyykkimuijan kanssa muualla kuin länsimaissa? Kaikki "tyttöseni" ovat selvästi voimakkaita ja aikaansaapia naisia. Käsimerkkinä hauiksen näytteleminen on varmaankin ensisijaisesti voimanosoitus, mutta jos siihen liittää ylösalas liikkeen, taitaa se tarkoittaa eteenpäin menemistä. Kannustavasti hosuva kolmikko vahtii jääkaappiani. 

Kahden (kerran) kauppa

Tässä yhtenä päivänä Esikko täytti 15 vuotta. Minä tietenkin otin asian henkilökohtaiselta kannalta ja totesin olleeni äiti 15 vuotta, yhdeksän vuoden kuluttua olen ollut äiti puolet elämästäni. Eihän siinä tietenkään mitään pahaa ole, kertoo vain ajan kulumisesta. Mutta HUOKAUS silti. Viime aikoina on jo valmiiksi katsellut peilistä tavallista väsyneempi naama. Tai oikeastaan otsa (rypppppyjä!!!!), koska vessan peilikaappi on aikaisempien asukkaiden jäljiltä kiinnitetty niin korkealle, että muuta ei näy. Jos varvistaa, saa piirrettyä kulmat. Tästä syystä en jaksakaan meikata liikoja. Mutta onneksi ihoni nuorekkuus on säilynyt. Taas oli ilmestynyt uusi finni. Äitini sanoi minulle joskus, että kyllä ne finnit loppuvat viimeistään kolmekymppisenä. Hän valehteli. "Vanha mutta finninen". Olisiko tuosta jonkin tuotteen mainossloganiksi? En kyllä keksi minkä tuotteen. Homejuuston?

Kuitenkin syntymäpäivästä: Innokkaana lähdin hankkimaan Esikolle lahjaa suvun puolesta. Lapsella oli ollut jo jonkin aikaa haaveena saada järjestelmäkamera. Tilannenopeuteni oli kuitenkin liian suuri, toin kotiin kameran, josta puuttuivat juuri ne tärkeät ominaisuudet, joita Esikko himoitsi. Juuri näin käy kun innokas mutta asioista tietämätön ja hieman nolo äiti päättää atk-aikakauden lapsen laitteista. Kamera nyt mielestäni on kamera, liikkumattomien kuvien ottamista varten suunniteltu aparaatti. Suurta edistystähän on lapsuudestani 1800-luvun lopulta tapahtunut, kun kuvattavien ei enää tarvitse pojottaa paikallaan minuuttitolkulla, odottaen kuvan valottuvan negatiiviksi filmille. Eli, en ymmärtänyt tarkistaa, että kamerassa olisi myös videokuvaus toiminto. Olisihan tuo pitänyt tajuta, olen kuunnellut teiniä kyllä, silloin kun hän on puhunut ja tietokoneen loisteen valkaisemaa naamaansa yhteisissä tiloissa näyttänyt.

Ihan kamalaa lähteä soittelemaan liikkeeseen: "Hei, ostin teiltä hyvän ja toimivan kameran mutta urpouttani en osannut ostaa oikeanlaista, koska en tiennyt mitä haluan ja  koska en ajatellut" Onneksi liikkeessä oli loistava asiakaspalvelu. Erittäin mukava myyjä hieroi balsamia häpeän polttamiin haavoihini ja sanoi alkuperäisen kameran olleen ihan järkevä ostos. Samainen ystävällinen ihminen auttoi valitsemaan uuden laitteen, avuttomana ja tietämättömyyttäni verhoamatta heittäydyin hänen hoiviinsa. Ja oli kyllä niin mukava myyjä ensimmäiselläkin kerralla. Kyllä nuo nuoret ihmiset osaavat! . No oikeasti, laite saatiin vaihdettua, enkä ihan kovasti kontannut kaupan lattialla itseäni piilotellen, kun hävetti niin.  Ja lopulta kamera oli juuri sellainen, mitä lahjansaaja halusikin. Olen kateellinen. Saan ehkä sitä kuulemma joskus kokeilla. Ikävintä tässä on ollut viime päivinä se, että on välillä kuvauskohteena yllätyksellisissä tilanteissa. Pitäisi kai vääntää kotitöitä varmuuden vuoksi suu hymyssä, mutta kuka nyt niin tekisi? Ryppyjähän siitä tulisi.

Ja mitä ihmettä näistä keksisi tehdä?
 Pehmustetun huoneen seinät?

Mutta hei! Ei kaikki purkaminen ole ahterista! Makuuhuoneen remontti on alkanut styrokslevyjen purkamisella katosta. Mies hoiti. On sen homma, kun on pidempi ja ylettyy kattoon ilman julmettua tikkailla kiiparointia. (Siksi kai se vessan peilikin on edelleen korkealla. Ongelma kun koskettaa lähinnä minua ja niitä muita lyhyitä ihmisiä, jotka asuvat täällä ja kutsuvat meitä vanhemmikseen.) Minä lyhyempänä hoidin apuvoimin välipohjan levyttämisen kesällä. Konttaus ja ryömintä ovat niin maanläheistä puuhaa, kun voi tarkastella elämää ruohonjuuritasolta. Kaikkeen saa ihan erilaisen perspektiivin. Heko heko. Kannattaa muuten käväistä katsomassa ruohonjuuritasolla animaatio. On yksi ehdottomia suosikkejani hassuttelun saralla.


Lisäys: Oih, heti julkaisun jälkeen tuli oiva neuvo mainoksena koneelle: "palauta ihosi nuorekkuus". Ei kiitos, en halua aknea takaisin.

Taivaanrannan haalari

Ompelemisessa olen aivan aloittelija. Vuosikausia olen pitänyt käsitöiden tekemistä jo ajatustasolla mahdottomana puuhana, jota en hallitse yhtään. Joitain epäonnisia tekeleitä olen kutonut, vaikka juuri kutominen oli ykkösinhokkini koulun käsityötunnilla. Osaltaan varmasti vaikutti se, että käsityöopettajamme oli sieltä aivan hirveimmästä päästä. Hän olisi menestynyt hyvin natsi-Saksassa. Käsitöitä tehtiin itku kurkussa ja kaulaliinan tekeleet huopuivat hikisten käsien puristelussa. Sisareni taas on käsitöitä tehnyt aina ja on taitava niissä. Innostus on tarttuvaa ja ihailu saa kokeilemaan uusia asioita (toinen eteenpäin ajava kaksikko on kateus ja pakko, pakosta oppii vaikka peruuttamaan peräkärryä kun on ajanut itsensä umpikujaan. Tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse kummastakaan.).

Oma työni muistuttaa mielestäni välillä ompelemista. Siinäkin tehdään leikkauksia, yhdistellään materiaaleja ja ajatellaan kolmiulotteisesti. Hyvään lopputulokseen vaikuttaa tarpeeksi tasainen ja yhtenäinen leikkaus ja yksityiskohtien siisteys. Työkalut ovat erilaiset kuin ompelemisessa, mutta yhtälailla laitteita, joille voi jotain tehdä, jos vaikka terä täytyy vaihtaa keskenkaiken. Ompelukonekaan ei siis pelota enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Pitäisi pelottaa, ompelu on vaikeaa jos ei osaa. Ihailen entistä enemmän uskomattoman upeita ompeluksia, joita esitellään blogeissa.

Mikä meni pieleen? Kaikki!

Ensimmäisiksi ompeluksikseni olen tehnyt paitoja. Enemmän tai vähemmän taistellen ja vaihtelevilla lopputuloksilla, mutta tarpeeksi onnistumisen iloa kokien, jatkaakseni haaveilua. Suuri haave on ollut tehdä haalarit Iltatähdelle. Ihan mahdollisimman yksinkertaiset. Kirppiksellä näin tarkoitukseen sopivan joustofroteisen miesten oloasun. Kaavakin löytyi ja vertasin sitä käytössä oleviin haalareihin. Yläosaan täytyi lisätä pituutta ja lahkeista lyhentää. Kaavojen koon muuttaminen on ihan uusi asia minulle. Senverran olen asiaan perehtynyt käsityölehdistä ja ompelukirjoista, että leikkasin kaavan poikki, lisätäkseni pituutta. Mietin, että kaavaan pitäisi varmaankin teipata lisäpala, mutta laiskuuttani jätin sen tekemättä. Mikä tässä nyt näin yksinkertaisessa asiassa voisi mennä pieleen? Ja heti heitettiin pienestä ylimielisyyden synnistä kuumalla kivellä. Olin sitten asetellut takakappaleen yläosan nurinpäin kankaalle ja leikattu kappale oli käyttökelvoton sekasikiö. Itku. Kurkistin olkapääni yli, että kukaan ei vaan näe tyhmyyttäni (olin yksin).

Kangasta ei olohousuissa enää ollut uuteen yhtenäiseen takaosaan, joten katkaisin takakappaleet ja vaihdoin yläosat oikeinpäin. Harmittaa hirveästi tuo poikkisauma. Olin todennut kaavan aivan liian leveäksi ja mietin, että takana olevan poikkisauman voisin peittää resorikaitaleella, joka samalla myös kuroisi haalaria kapeammaksi. Ompelin kuitenkin sivusaumat ensin. Sitten ihmettelin haalarinrousku käsissäni, että mites se resori nyt sitten tuonne laitetaan? Noh, saumuristakin oli yksi lanka lähtenyt kesken matkan ja tikit purkaantuivat paikoin. Koska tiesin mallin väljäksi, otin sakset käteen ja saumat pois. Sivusaumoja uudelleen ommellessa saumuroin haalarin olkaimeen vekin. Tapahtuuko kenellekään muulle aloittelijalle näitä? Siipalle sanoin, että hankkisi sekin tällaisen rentouttavan uuden harrastuksen, kun kuivat perkeleet lentelivät suustani, ompelukoneenkin takkuillessa.

"hyödynnä olemassaolevat saumat"
luki jossain ohjeessa.
Eipä noiden lahkeide käännösten
  käyttäminen paljoa aikaa
 säästänyt muuten sählätessä.

Kaapista löytyvistä resoreista musta oli lähinnä sopivaa. Ei se mikään nappivalinta ole, eikä alkuperäiseen ajatukseen myöskään kuulunut värien yhdisteleminen. Mutta jos olisin housut puolitekoisiksi jättänyt etsiäkseni jostain sopivan resorin, olisivat keskeneräiset vielä kun poika menee armeijaan.

Itkuraivolla haalarit valmiiksi vielä muutamien mokien kautta. Sitä en ymmärrä, että kaikista vastustuksista ja hölmöilyistä ja nolostelusta huolimatta, näiden tekeminen oli hauskaa! Varmaankin koittaa joskus vielä uuden yritelmän päivä ja toivottavasti tästä jotain oppi vastaisen varalle. Ehkä seuraavalla kerralla ei tihkaise niin pahasti. Ja jälkikin ehkä kokemuksen lisääntyessä paranee.

Ja unelmiahan täytyy olla. Joskus vielä kokeilen aplikointia. Eräs tietty kuva sopisi mielestäni näihin haalareihin. Tiedän sen olevan aivan hysteerisen vaikeaa suhteutettuna taitoihini. Mutta joskus sitten. Siihen saakka olkoon hulluna haaveena ja haalari ostokuvavalikoiman armoilla.

Työvoitto! Yksi haave toteutettu.

Hamsteritarinoita

Olisin voinut eilen olla "ihanhuippuihanamaailmanparas" äiti, mutta valitsin toisin. Pikkutytöt (eivät enää iältään, nimitys jäi ensimmäisiltä ikävuosilta pysyväksi) olisivat halunneet ottaa luokkakaveriltaan hamsterin, jonka tämä on lahjoittamassa pois. Sanoin tiukan ja ehdottoman ein, vaikka aika söpöjä otuksia ovatkin. ja niitä on meillä ollut ennenkin. Esikoisen ensimmäinen hamsteri lepuuttaa mökkimaisemissa ja puutarhassa, omenapuun alla uinuu kaksi jyrsijää peltisissä suklaarasioissa. Nykyään meillä asuu (omasta mielestään kai hallinnoi) kaksi kissaa, joista toinen on ansioitunut stahanovilaisin ansiomerkein hiirten metsästämisessä kellarissa. Olen varma, että jos kissa näkisi hamsterin kerran, se ottaisi elämäntehtäväkseen häkin kyttäämisen ja heti kun mahdollista, lopettaisi muutenkin lyhyenlaisen pussiposken elämän.

Viimeisin hamsteri teki näyttävän poistumisen tai ainakin sai pienimuotoista kohua aikaan. Naapurin pieni kolmevuotias halusi nähdä ihanan karvaisen lemmikin ja niinpä lähdin sitä hänelle sisälle näyttämään. Terraarion viereen kun päästiin, niin siellähän eläin makasi kuolleena keskellä häkkiä jalat koukussa ja tönkkönä, kielikin varmaan ulkona, että näyttäisi tarpeeksi selvältä tapaukselta. (kas kun ei ollut liitupiirrosta ympärillä) Eikös nyt jossain ohjesäännöissä tai eläindokumenteissa tai jossain määrätä, että eläin on hyvä ja käy kuolemaan johonkin nurkkaan piiloon. Varsinkin, jos on tuollainen lähinnä katseltava lemmikki. Ja varsinkin jos olen juuri muuttanut naapurustoon ja vieressäni kalmoa katselee ihminen, jolle ei välttämättä ole vielä kerrottu kuolemisesta ja jonka äitiä en tunne kuin ulkonäöltä. Toivoin kovasti, että keskimmäinen tyttäreni ei tule juuri silloin, huomaa lemmikkinsä menehtyneen ja aloita suremistaan ainakaan ihan kovasti parkuen. "Ai mutta, onpas se hamsteri väsynyt, antaa sen nukkua. Se onkin vähän tylsä lemmikki. Mennääs hei ulos katselemaan voikukkia tai jotain...", yritin. Uusi naapurini hieman rypisti kulmiaan mutta lähti kanssani sopuisasti. Mietin, mitähän ihmettä sanon lapsen äidille: "Hei, olen Hortensia ja olen juuri kertonut tyttärellesi elämän tosiasioista. Mukava tavata näin ensimmäistä kertaa." Ennenkuin pääsimme ulko-ovelle, äiti tulikin lastaan hakemaan. vaivihkaa kuiskutellen kerroin, että tuli sitten vahingossa näytettyä kuollutta elukkaa sun tyttärelles. Asiasta ei sen koommin ole keskusteltu.

Mies on herkkäuninen. Vai mitä sanotte siitä, että hän heräsi alakerran makuuhuoneessa, suljettujen ovien takana, kun hamsteri käveli yläkerran lattialla (ehkä se tömisteli, koko 40 gramman talvikon painollaan). Täällä tosiaan oli satunnaisesti hiiriä, ennen kissoja. Siippa luuli siis lähtevänsä hiirijahtiin. Ei tullut mieleenkään, että hamsteri olisi jotenkin päässyt lasiterraariosta ylös, puolitoistametriseltä kaapilta alas ja vielä hengissä raput alakertaan. Keittiöön päästyään, mies huusi minua apuun tekemään lajinmääritystä. Laitoin valot päälle ja jääkaapin edessä hamsteri nousi istumaan takajaloilleen ja nosti molemmat etujalkansa suoraa ylös, kuin antautumisen merkiksi. Samalla paljastui ötökän väritys ja muoto kunnolla. Tämä jyrsijä siis takaisin häkkiin. Muille viritämme loukkuja...

Olen taas hamstrannut kangasta. Ja jotain on jopa syntymässä. Eikä ilman vaikeuksia. Katsotaan josko vielä tänään saisin ihan valmistakin aikaiseksi.