Hortensialla on ollut tupa jumi eli mökkihöperyys on ottanut vallan. Blogikin on ollut tauolla ja muutenkin omissa oloissaan möllöttäminen on tuntunut erittäin hyvältä. Jotakin olen kuitenkin saanut aikaiseksi. Eilen Toukolle taas kerran valmistui paita.

Pidän kovasti sinisestä väristä, mutta viikinkikangas mielestäni vaati raikastamista. Hihojen väri ei täysin vastaa kuvioiden oranssia, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin. Vähän mietityttää materiaalien erilaisuus, hihat ovat ohuemmat. Toivottavasti ei tunnu inhottavalta päällä.

Tänään sain vihdoin toteutettua pitkäaikaisen ajatukseni. Toukon tulevaan huoneeseen valmistui lampunvarjostin.

 Talven rasittavuus taas vaivaa kuvia, kaikki on pimeää. Varjostin vaatii vielä sähköt ollakseen sitten lopulta lamppu. Ikean valmislamppusysteemi ei mene tuosta yläosan aukosta sisään, joten täytyy sitten vedellä johdot vähän toisin. Varjostin saa vielä ehkä nauhat ylä- ja alaosiin, että kiinnitysniitit peittyvät. Kuvissa varjostin näyttää mittakaavaltaan vähän erilaiselta kuin onkaan. Aika massiivinen, mutta katossa näyttää suhteiltaan paremmalta. Kankaan kuviot olivat isot, enkä malttanut tehdä niille vääryyttä pilkkomalla liian pieniksi. Leijonat eivät "kulje" tasaisessa linjassa, joten toisellapuolella lamppua eläimet ovat yläosassa ja toisella alaosassa. Kolmannella toljottaa yksi hämmästynyt otus keskellä.. Nyt kun vielä saisi vauhtia Toukon huoneen tyhjentämiseen ja remonttiin, niin pääsisi ripustamaan valonlähteen kattoon. Oli muuten todella kivaa askartelua tuo varjostimen teko. Seuraavaksi pitäisi tehdä varjostin vanhaan kameran kolmijalkaan. Minkäköhän kuosin siihen valitsisi? Tuota leijona retrokangasta olen muuten yrittänyt selvitellä, mahtaisiko olla Maikki Harjanteen käsialaa. Olisin kovin kiitollinen tiedosta, utelias kun olen.

Meikkipussukka ja pusero

Siemailin ruokakermalla ryyditettyä aamukahviani (kamalan makuista, maito oli taas kerran loppu) ja päätin rykäistä Toukolle ajatuksissani siinnelleen puseron. Idean varastin Pikku-Ukkosten äidiltä Muistoja Mennyt-Mennyt-maasta blogista. Jaa-a. Aina näköjään löytyy uusia tapoja mokailla käsitöissä. Voi esimerkiksi leikata velourin nukkasuunta väärinpäin tai unohtaa kääntää kaula-aukon resorin. Sitten voi ommella paidanhelman resorin niin, että loppuun tulee vekki, kun ei venytä kangasta tarpeeksi ommellessa. Minut on jo valittu urpojen käsityöharrastajien syyskokoukseen kunniajäseneksi, alan suunnitella puhetta, joka alkaa sanoilla, voi helkutin heinähanko. Käyttöön tuo pusero kuitenkin tulee ja ensimmäisen tarhapäivän jälkeen siinä on vaihtoehtoisesti mustikkaa, peiteväriä tai nenäveret kaatumisen vuoksi. Tarkoitettu verhoksi vartalolle ja siihen käyttöön riittävästi koossa pysyvä. Iltatähti yritti kovasti auttaa ompelemisessa, suurimman osan ajasta olin lähes kädetön, kun yritin estää kaksivuotiasta tarttumaan jokaiseen terävään vehkeeseen minkä näkee. On tämä rentouttava harrastus tosiaan.

Eilen sain ommella rauhassa ja väsäsin (taas) meikkipussukan itselleni. Ensimmäinen ommel 30 s. sen purkaminen 15 min, mutta loppu sujui ihan ok. Mitenköhän lopulta purkamiseen käytetty aika suhteutuu ompelemiseen käytettyyn? Kerrottuna millä? Ompelukokemuksen määrällä? Laitoin hyttysmyrkyn mittakaavaksi. Tuon hienompaa kosmetiikkaa minulta tuskin löytyykään. Lisäksi purkki sopi väreihin. Jonkinlaisena onnistumisen mittakaavana pidän sitä, mitä Esikko sanoo. Hän piti kovasti kankaasta ja pyysi itselleen samanlaisen. Valtava menestys siis, vaikka ratsastankin Sanna Annukan ihanalla Kanteleen kutsu kankaalla.

Minä EN ole valmis tähän!

Esikolla on edessään peruskoulun jälkeisen opiskelupaikan valinta. Minua on jo muutama vuosi tiristelty hiljaisella tulella sen asian suhteen, että koulupaikan ei ehkä välttämättä tarvitsisi olla kotipaikkakunnalla. Eli suomeksi: minun lapseni haluaisi muuttaa pois kotoa!! MINÄ olen aivan liian nuori tähän! Juuri kun saat kovalla vaivalla ja työllä luovittua lapsen edes jotenkin seesteiseen elämänvaiheeseen ja nupinsisäisesti kohtuu järkeväksi, muksu häippäisi. Tuosta noin vain... Viuh... Tsoronoi, nähdään ehkä joskus... Ei mitään mahdollisuutta nauttia kypsyneestä lapsestaan. Minä tiedän, että juuri tuo on kaikkien äitien kohtalo lopulta, eikä lähtöpäivät ole enää loputtoman kaukana. Mutta ei vielä! Eihän? Lupasin Esikolle, että kun on muuttamassa jatko-opiskeluiden perässä (sitten joskus nelikymppisenä) niin silloin päästän hänet suosiolla, enkä paru kuin itkijänaiset ekstrapalkalla. Saattaa olla, että passiivisena vastarintana asettaudun makaamaan muuttoauton renkaiden eteen kädit nätisti rinnalla ristissä. Ilman suurta draamaa.

Kauppamatkalla näin ekaluokkalaisia. Sanoin Siipalle, että Iltatähteä en sitten ikinä päästä kouluun. Voi miten pieniä nuo ovat koulun alkaessa, miten on mahdollista, että pärjäävät. Ihan vauvoja. Vanheneminen on hassua, itse ei koe ikääntyvänsä, mutta kaikista nuoremmista tulee aina vain nuorempia. Koulunsa aloittaneet tuntuvat juuri vaipoista päässeiltä. Esikko kun meni kouluun, pidin häntä jo aika isona lapsena. Nyt sille aika isolle lapselle pitää riittää vastaukseksi, "Et voi lähteä muualle lukioon, koska minä en ole vielä valmis luopumaan sinusta." Nytkö olen siis tukahduttava äiti?

Iltatähdelle olen ommellut muutamat paidat. Ei vieläkään ihan täydellistä, mutta parempaan päin menossa. Robottitrikoo muuten kutistui pesussa niin paljon, että joudun laittamaan resorit hihoihin jälkikäteen. Saattaa olla, että Siippa Surmanpyykkäri nakkasi paidan kuivausrumpuun. Aihe josta en jaksa enää edes narista. Pieni poika suostuu vielä iloisesti pitämään äidin valitsemia vaatteita. Joskus tulee vielä toisenlainen kausi. Minkälaista elämä on sitten, kun täällä ei asu enää kuin nuorimmainen? Hiljaista? Tylsää? Kenelles minä sitten ompelen?

Virkattu pipontekele

Täällä on väkerretty virkkauksen parissa!  Pipo on valmis! Siis ihan kokonaan valmis,  kaikki langat päätelty. Ja oikean kokoinenkin vielä! Helkutinmoinen harppaus Hortenssialle ja juurikin kuin kuuta olisi lähtenyt valloittamaan. Ihan ensimmäinen virkkuu koulun patalapun jälkeen. Jälki sen mukaista, mutta näin ylpeä olen ollut itsestäni viimeksi kun toin esikoulussa tekemäni peilinkehyksen äitienpäivälahjaksi kotiin. Kova oli ollut urakka hinkata sontapaperilla puu sileäksi. Täti käytti hiekkapaperista nimitystä santapaperi ja minähän kuulin sen väärin. Äiti laittoi peilin keittiön vitriiniin ja siellähän se nökötti seuraavat 20 vuotta. Kun tyttö kerrankin jotain sai aikaiseksi. Pipoon tuli alkuvaikeuksien vuoksi tuollainen nyppylä huippuun. Olkoon siellä vaikka imeväisiän muistoksi. Touko oli hieman vastahankainen ja epäluuloinen päähineestään. "Ei kokeilla, ei mahu." Toivottavasti kuitenkin suostuu edes kerran laittamaan päähänsä.

Virkkaaminen osoittautui hyvin terapeuttiseksi ja rauhoittavaksi puuhaksi, kunhan ensin oivalsin, että tarkoitus ei olekaan hosua hullun nopeudella ja tikata kuin singeri. Sitä yrittää monessakin asiassa olla mahdollisimman nopea ja tehokas. Pullopalautukseenkin lappaa tölkkejä niin, että kone jumittaa. Kuulostaa varmasti hullulta, mutta huolella ja rauhassa tekemisen arvo avautui ihan toisella tavalla. Aivan ihanaa koukuta silmukka kerrallaan ja uskoa siihen, että tekele valmistuu aikanaan. Sitten kun on tarpeeksi monta silmukkaa tehnyt.  Samanlainen hyvä olo on juoksulenkillä. Oikeastaan ainoa hetki elämässä kun minulla ei ole kiire minnekään eikä tarve olla missään muualla. Sinänsä hassua: juostessa kokee olevansa rauhassa ja paikallaan. Sekin harrastus pitäisi herätellä uudelleen henkiin, mutta toisaalta virkkaamisessa hengästyy huomattavasti vähemmän.

Ostin kesällä hitaamman (slow) elämän oppaan. Pikaluin sen kun ei ollut aikaa.

Palkataan mumma nelikymppiselle naiselle!

Ihminen, joka ostaa kirpputorilta jotain vain sen takia, että tavara on pakattu kivaan muovipusiin on hullu. Asian kuvailemiseen ei oikein ole kauniimpaa termiä. Näin kuitenkin tunnustan tehneeni. Muovipussissa oli usean erivärisiä pikkulankakeriä. Asiallista kirpparikamaa siis niille, jotka harrastavat langasta vääntämistä. Pussi taas on mielestäni aivan mahtava! Aatami ja Eevahan ne siinä. Nakuna ja tekstiilikauppaan menossa. Vai sieltäkö ne ostivat nuo lehdet peitteeksi kriittisiin paikkoihin? Pussi on vanha, toisella puolella viisinumeroinen puhelinnumero. Koskas niitä vielä oli? Yksi vuodelta 1988 oleva sanomalehden sivu löytyi kassista. Sen verran alkoi kolkutella nolo-olo ostoksestani, että päätin edes yrittää tehdä langoista jotain. Ja jos en onnistu, Orvokki saa lisää virkkaumateriaalia.

On tämä räpeltämiseni virkkuukoukun kanssa ihan pirun säälittävää katsottavaa! Hyvä, että en lävistä nenääni kun täytyy niin läheltä katsoa. Ihan samanlainen olin varmasti silloin ekalla luokalla kun koukuttiin ketjusilmukkaa ja siitä pyöriteltiin kissa ja liimattiin pahville. Ja mikä siinäkin on, että kun yrität tehdä patalappua, tulee kuppi ja pipo taas ei meinaa millään lähteä muodostumaan? Käsityö(natsi)opettaja oli sittenkin oikeassa: en osaa laskea edes kolmeen. Silmukkalisäykset ei kyllä tule säännöllisin välimatkoin. Ja mitään ohjeitahan ei kannattanut etsiä, mun epäsäännöllisellä käsialalla ei niistä välttämättä olisikaan ollut apua koon kanssa. Ja miten nämä langat pysyy takkuuntumatta toisiinsa kun virkkaa useammalla värillä? Ei hemmetti, voiko tämä uuden aloittaminen ja oppiminen olla todella näin vaikeaa? Miksi pitää lähteä itseään näin kiusaamaan. Olen jonkinlainen jakomielitautinen kun ihastelen perinteisin kädentaidoin toteutettuja asioita ja tietynlaista romanttista vivahdetta mutta tarvitseeko sitä itse yrittää. Tässä virkkaustouhussa olen kyllä lähinnä kelloseppämanaatti kultakalamaljassa. Sorminäppäryys aivan samaa tasoa. Ai ei ole sormia manaateilla vai? NO NIINPÄ! Ei hitto, lähden leikkaamaan kivilevystä suikaleita kipinäsuojusta varten. Siinä sentään saa käyttää kovaäänistä konetta ja likaantuu mukavasti, sopii paljon paremmin minulle. Pitäkää koukkunne!

Virkkauskokeiluksi taitaa riittä tämä kerta. Mutta sitä toista langanvääntämistä olen aiemmin kokeillut. Aika pitkälle samoin lopputuloksin. Suurinpiirtein 7 vuoden välein, jokin kosminen sykli aiheuttaa minulle vastustamattoman kutomisen himon.  Tietenkin mielikuvissa on aivan mahtavan hienot lopputulokset ja suunnitelmatkin ovat vallan suurensuuntaisia. Kutomuksia ei ole valtavasti kerääntynyt. Yksi jättisuuri muotopuoli villapaita, toinen vastaava keskeneräinen, muutamia niitä eriparisia lapasia (ainoat käyttökelpoiset lapaset annoin kaverilleni, joka kadotti ne samana iltana) ja viimeisimpänä kolmen vuoden takaa villapaita koiralle. Raskaushuuruissani ja tekemisenpuutteessa päätin toteuttaa noin vain suitsaitsukkelaan jussi-paidan Koirantolvanalle, sehän selvästi tarvitsee talvella pukimen (jonkinlainen ylikorostunut hoitovietti tilastani johtuen kai oli idean takana ja liikuntakyvyttömyyden aiheuttama ahdistus).

Villapaidasta tuli koiralle aivan liian pieni. Taskunkin sentään väsäsin.

Pakko oli kuitenkin kokeilla vaatetta oikeankokoiselle mallille. Hassukissa ei arvostanut kokemusta. Ilmeistä huolimatta rakkaita eläimiä ei vahingoitettu kuvauksissa. Voiko enemmän tittuuntunut ilme enää olla kuin Hassulla? Arvatkaa muuten kuinka vaikea on saada villaneule pois rimpuilevalta jokasuuntaan lankoja kynsillään vetelevältä kissalta,.

Aikapäiviä sitten olen hyväksynyt sen tosiasian, että en ole sellainen naisellisesti herttainen, kodinhoidollisesti lahjakas ja leivonnallisesti sujuva. Ihan kevyesti voin räntäsateessa pyyhkäistä nenäni hihaan ja jatkaa ravassa konttaamista, mutta en kestä kun en osaa loihtia ihania neuleita ja maanläheisiä virkkuuksia. Jostain syystä minun on ihan kamalan vaikea hyväksyä se, että en osaa kutoa ja virkata. Kai ne sitten edustavat minulle sitä perimmäistä hyvää naiseutta. No en tiedä, olisiko ihan paljas kateus syynä. Jos toinen osaa, miksi minä en? Toisaalta, jotkut rakastavat läheisiään ruualla, minä kai haluaisin rakastaa suojaamalla kylmältä (?). Villasukissa on kyllä paljon muutakin kuin käyttöarvo. Kyllä ne tuo mieleen kodin ja pehmeyden ja sohvalle viltteihin kääriytymisen. Ja mumman. Se kutoi meille villasukkia kun oltiin siskon kanssa pieniä (ja sit suuria ja sit aikuisia). Mumman tekemät sukat alkavat olla loppuunkulutetut ja uusi tekijä tarvitaan. Palkataan mumma nelikymppiselle naiselle.

Ei hittolainen! Kyllä minä vaan aion nämä lankakäsityötaidot oppia. Henkeä ei ehkä kannata pidätellä sitä odottaessa, saattaa tulla sinä aikana vakava happivaje. Mut jotain kyllä väsään. Siipalle tietty jonkun ohjeessa hienon mutta lopputuloksena järkyttävän pipon, jota sen on syytä pitää hymyssä suin ja kiitollisena (ainakin sen verran kun poistuu ovesta ulos). Tai itkee ja pitää mun nauiseuteni viirinä rakkaudella toteutettua päähinettä.

Törmäsin tuossa blogi-matkaillessani mielestäni aivan huikeaan tarinaan ja ideaan. Herkkyysosasto sisälläni liikahteli ja kateus myös, miksi ikinä en itse keksi koskaan mitään tuollaista? Täytyy tyytyä jälleen kopiointiin ja apinointiin. Tässä linkki . Sopisi moneen keräilyvimmaan ja voisi jatkojalostaa erilaisiin käyttötarkoituksiin. Niitähän on olemassa sellaisia vitriinipöytiä, millähän niitä ryhtyisi täyttämään?

Olisinkin tarvinnut taskutavarapurkkia jo tiistaina. Pesaisin ja rumpukuivasin puhelimeni housujen mukana. Kuivausrumpu piti epätavallisen kovaa kolinaa. Siipan ihmetellessä kohautin vain olkiani ja suljin välioven. Helpoin tapa korjata ongelmia on vaientaa ne. Joskus "korjasin" auton vääntämällä musiikkia kovemmalle. SIM-kortti selviytyi koko pesuohjelmasta ja kuivaamisesta erittäin kuivaksi. Puhelimesta en tiedä vielä. Itse veikkaan ehjänä säilymisen puolesta, mutta katsellaan. Taitaa olla taas ajoittaista yltiöpositivismiani.

Touko on oppinut puhumaan. Ihana paita, sanoo lapsi ja silittelee paitaansa ja äiti on onnesta ja itseriittoisuudesta soikeanaan. Ruma paita, sanoo lapsi, kurtistaa kulmiaan ja nostelee isin tummansinistä t-paitaa lattialta. Joo, on ruma kun on ihan koirankarvainen. Työssäkäynti on loistava tekosyy laistaa siivoamisesta ja tosiaan, meillä lattia toimii välillä vaatteiden säilytyspaikkana. Pitäisikö alkaa ohjaamaan mukulaa siihen suuntaan, että ulkonäöllä ei saisi olla suurta merkitystä? Tai että siivoamisella on? Hortensia parka on kajahtanut kaikkeen kirkkaaseen, värikkääseen ja söpöön iltatähden myötä. Kai sitä yrittää pitää kaikin voimin nuoruuden hännästä kiinni, sen kiitolaukatessa ohi. Vapaa-ajan olen käyttänyt ompelemiseen ja tällaisen setin väsäsin eroahdistuksessa tarhavaatteiksi. Traktoripaita valmistui myös. Siitä ei ole kuvaa mutta serkkupojan samanlaisesta löytyy. 

Kamalan halju kuva

Kolmas t-paita on valmistumassa. Tuhostelin siihen muutaman reiän kokeiluinnossani. Yritin ommella paitaan "merkkejä" ja hatun päällä hyppimiseksi meni. Enkä oppinut kerrasta. Jos mahdun otsassa kasvavan tattini kanssa vielä ompelukoneen taakse ja saan sen valmiiksi, lisään siitä kuvan varoittavaksi esimerkiksi. Ompeluharjoittelu jatkukoon. Joskus vielä onnistun ilman purkamista ja rumia kantteja.

 Kauheaa, miten aika juoksee kun itsekin juoksee. Ensimmäinen työviikko loman jälkeen takana ja ihan ansaitulta tuntuu lauantaiaamun rauha. Ensimmäiset kaksi päivää tosin meni seisoskeluksi. Edellistä työvaihetta suorittava porukka ei ole oikein pysynyt aikataulussaan ja jäljessä tuleville ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lorvailla matalaotsaisena ja mulkoilla tuiman tanttamaisesti työtahdin tehostamiseksi. Ei vaikutusta. Ei tehoa, vaikka kuinka yritin näyttää kansainvälistä-vihaista-naamaa, jonka viestin pitäisi ymmärtää ilman tulkkiakin. Onneksi loppuviikko oli ihan oikeata työskentelyä. Alkuviikon seisoskelupäivissä oli myös uuden oppimista. Pääsin kaivinkoneen puikkoihin ja sepäs vasta mukavaa oli! Kone oli kooltaan hieman lapiota isompi, mutta kuitenkin. Olenko nyt telaketjufeministi? Aikaisemmin tänä vuonna olen oppinut ajamaan "lumppua"  . Tai siis ihan käyttämään, eestaas-ajelu on ennenkin onnistunut. Edelleen väistyn parempien käyttäjien tieltä, kun taidot eivät mitään sujuvia ole. Kuitenkin tuntuu mukavalta laajentaa osaamistaan ja kyllä nuo koneet ovat hauskoja värkkejä. Työpari on kokeneempi kauhalaitteiden kanssa. Siellä se 45-kiloinen hippiäinen keikkuu 120 kiloiselle säädetyllä penkillä ja vääntää urakkanupista tosissaan. Kummasti tuli respektiä muiden keltakypäräisten seassa, kun tarvitsivat koneapua. 

Lumppu <3 (lainattu kuva)

Isin paidasta shortsit ja t-paita

Minulla on tuore ihastus! Uusi ompelukone! Jaksoin odotella kokonaisen työviikon, ennekuin avasin paketin. Lauantaina ehdin jo ottaa singerin pöydälle, mutta testaus jäi ihan vähäiselle. Siippa oli viemässä Orvokkia ja Taimia "mumman työ" ja tuleva purkutyöläinen, Touko, näpytteli omia ohjelmiaan masiinaan, kun sen pöydälle nostin. Kone ei ole mitenkään hieno tai erikoinen tai oikeastaan en edes tiedä onko riittävä vai ylimitoitettu taidoilleni. Arvalla valitsin, kun entisen kanssa meni sukkulat ristiin siihen malliin, että voisi jo kirvestä näyttää. Vanha surruttaja on ihan halvin mahdollinen ja Esikko joskus ompeluksissaan sai sen niin takkuun, että koko alalangan kotelo tuli ulos. Takaisin kun laitoin, en osannut kohdistaa säätöjä enää oikein. Suora ommel on tullut napinläpisäädöllä ja siksakki joustolla, kaikki muut hävisivät. On kuulkaa mahtavaa kun uusi kone tekee juuri sitä mitä pitääkin.

Sunnuntaina pääsin sitten kunnolla kokeilemaan laitetta. Löysin kirppikseltä Siipale t-paidan, tai hihatonhan tuo varmaankin oikeammin on. Selvisi heti ensimmäisellä kokeilulla, miksi ihan bränikkä paita oli myynnissä. Kokolappu ei pitänyt ollenkaan paikkaansa. Siippa oli kunnon napapaitainen kasarikesämies pukineessa. Jonkinlainen pallukka on tuon Siipan keskivartalon vallannut. Tuskin se raskaana on, toivottavasti ei ainakaan, mutta saattaa olla jonkinlaista keskivartalon lihasten liikakasvua. Ärsytti, että taas on yksi ylimääräinen käyttämätön rätti kaapissa viemässä tilaa. Varsinkin kun oma kirpparimyyjän urani käsittää yhden myyntiviikon. Tuli sitten mieleeni käyttää muuten ihanan värinen trikoo Toukon ompeluksiin.

Malttamaton kun olin, piti ompeluvaiheeseen päästä nopeasti. Yksinkertainen shortsikaava paidanhelmalle ja sopivan kokoinen t-paita yläosan päälle ja sakset viuhumaan vapaamuotoisesti. En ole kovinkaan suuri teksti-paitojen ystävä, mutta tässä pelasti väri, josta on tullut yksi lempiväreistäni ja hillitty kirjasintyyppi. Lisäksi sanoma on ihan ok. Mietin aluksi, että olisin tehnyt shortsit niin, että teksti olisi toisessa lahkeessa, alkaisi takaa ja päättyisi edessä. Mutta, koska olin varannut t-paitakankaaksi myös vihreää traktoritrikoota, jonka sävy kerrankin sopi juuri eikä melkein tähän kankaaseen, päädyin yksivärisiin shortseihin. Niitä voisi sitten yhdistellä molempiin paitoihin. Lisäksi en tiennyt tuleeko tuosta yläosasta käytettävää pelkillä sivusaumoilla, ilman hihojen istuttamista. Tekstiosan olisi sitten mukavampi uhrata mappi-öööhön kuin yksivärisen. T-paidan "kuva" on kyllä masun päällä, mutta yllättävän hyvin toimii nuo hihat. Ihan kelpo hiekkalaatikkopaita, vaikka teksti tulikin hieman vinoon. Mitäs pienistä. Kuvissa myös näyttää, että paita kinnaisi kainaloista mutta ei oikeasti niin tee. Kantelin Toukoa ja unohdin vetäistä paidanhelman suoraan ennen kuvien ottamista. Olisipa kiva jos kätköistä löytyisi joku itselle tärkeä, mutta käyttämättömänä oleva paita. Siitä saisi silmäniloa itselle mukulansa päällä. Harmillisesti ompelusessio loppui ennenkuin traktoripaita valmistui. Lanka loppui! Uskomatonta, kun on uutta konetta odotellut ties kuinka kauan. Pitänee väsätä paita loppuun iltapuhteina tällä viikolla, koska pe alkaa LOMA ja muuta ei mukaan pakata kuin hellevaatteita. Vai pitäisikö ne sadekamppeet ottaa sen takia, että ei sitten varmasti sada?

Tästä tulossa t-paita shortseille kaveriksi.

Lisäys: Sitä piti sanomani, että oli kyllä maailman helpoimmat shortsit (ja t-paita tietenkin myös) kun käytin housujen lahkeisiin isin t-paidan helman valmiit saumat. Surrur ja valmis. Muutamalla saumalla. Taitaa olla huijaamista koko tekele mutta tekemisen iloa silti siitä seurasi. Instant ompelus isomman tekemisen ajan puutteessa :).

Käsityöhaaveita

Työnalla on tällä hetkellä huppari Orvokille. Aika pitkällä jo olen, mutta jotenkin vaan ei nyt jaksa saattaa työtä loppuun. Mieluummin vain haaveilen ja rohmuan kankaita. Ei tarvitsisi. Kaapista on jo tila loppu. Tyykit levittelee pieneksi jääneestä pinnasängystä lonkeroitaan jo pitkin makuuhuoneen lattiaa.  En ymmärrä, miksi ostan kirppikseltä kerta toisensa jälkeen puuvillakankaan "josta tulisi ihana mekko pikkutytölle". Minulla ei ole pikkutyttöä! Eikä edes koko suvussa! Isoja tyttöjä löytyy monta, mutta kaikilla on vaihe, jossa vaatetus pitää olla aina vain mustempaa. Kohta niitä ei erota pimeällä suojatiellä, kuin valkoisten raitojen kohdissa. Iltatähti Toukokaan ei tarvitse enää yhtään tarhakassia, ainakaan kukikkaista kankaista. Yhden sitrushedelmä verhoparin ostin ja ajattelin tehdä siitä mekot itselleni ja Taimille. Taimi on vielä siinä iässä, että saan hänet lahjomalla pukemaan tekeleen päälle edes kerran. Siinä sitten poseerataan kameralle, hapan akka ja tyttärensä pomelo. Katsotaan viitsinkö kuitenkaan. Oma vartalomalli ei ole suotuisa mekkosille, kun vyötäröllä on epämääräinen hässäkkä ja muutenkin mallia pötikkä.

Yhdessä kasassa ompelunurkkauksen hyllyllä on pienet pöytäliinat. Jostain näitä alkoi kerääntymään, ensimmäiset taisivat olla kotoa muttaessa mukaan saatuja. Näistä olen ajatellut tehdä värikkäät sohvatyynyt ihanaan puusohvaan meidän lasikuistilla. Verhokin on jo kuistille valmiina. Enää puuttuu vain se kuisti ja sohva!

Omassa lapsuudessani minulla oli Saku niminen sammakon mallinen lattiatyyny. Mielestäni se oli jotain ihan mielettömän hienoa. Niin iso tyyny, että sen päällä pystyi hyvin makoilemaan! Ja vielä eläimen mallinen! Kummitätini oli tehnyt Sakun ruskeakukallisesta puuvillakankaasta. Sopi hyvin rupisammakon kuosiksi. Sillä oli vähän pelottavat punaiset ympyrät silminä.Yritin löytää valokuvia, mutta ei niistä oikein erottanut kyseistä oliota, harmi. Sekin harmittaa Sakun kohdalla, että äitini kanssa mumman vinttiä tutkiessamme, löysin kangassammakon maalliset jäännökset. Täytteet oli poistettu ja puhki hiulaantunut kangas oli tarkasti käärittynä laatikon pohjalla. Liikutukseltani sain parkaistua: "Voi Saku, mitä ne on sulle tehneet!" ja aloin itkemään ja hihittämään hysteerisesti samaan aikaan. Ilmeestä päätellen äiti huolestui ihan oikeasti mielenterveyteni puolesta. Halailin raatoa kyyneleitä pyyhkien. Päätin tuolloin, että luopuminen on hyvästä ja kangas lähti roskiin. Nyt olisin voinut siitä piirtää kaavat. Aika yksinkertainenhan tuo olisi vapaallakin kädellä piirtää. Mutta se ei olisi aito ja alkuperäinen kurnuttaja.

Lehdet: Suuri Käsityö lehti tammikuu 2007 ja Lahja Vakka 1981

Olen vähän odotellut, koska vastaan tulee Sakun kaavat jostain 70-luvun Suuresta Käsityö Kerho-lehdestä. Silloin tällöin selailen lapsuuden rakkaus mielessäni noita aviiseja. Yhtenä kertana haalin mukaan lahjoituskirppikseltä käsityölehtiä. Hassu sattuma oli, että kahdesta lehdestä, eri aikakausilta, löytyi virtahepo lattiatyynyn ohjeet. Tai ehkä lahjoittaja oli  vartavasten ne yhteen saattanut. Virtahepo saattaisikin olla vielä mukavampi kaveri kuin lituska rupikonna. Sillä pääsisi ratsastamaankin. Kummankohan mallin ja mistä kankaasta toteuttaisi? Jotenkin tuo 80-luvun otus kiinnostaa enemmän.

Kolmannessa mukaani ottamassani lehdessä oli aivan ihana "kerholaukun" virkkuuohje. Ah ja voih, tuollainen olisi ihana saada! Koska minun on pakko rajoittaa niitä asioita, joissa olen vanapii ja hängöraundi (joita en siis osaa), en edes haaveile itse tuollaista yrittäväni. En myöskään suunnittele kutovani niitä ihania täyspitkiä kirjoneulesukkia, joiden ohje löytyi tuosta edellä mainitsemasta Lahja Vakka lehdestä. Voi kun Joulupukki muistaisi minua ensi jouluna kirjoneule sukilla!

Suuri Käsityö lehti maaliskuu 2006

Kirjastokassi tulevalle kirjastontädille

Esikko on lähdössä tet-viikolle kirjastoon. Ammattinimike on siis täti. Ei ehkä heti kuitenkaan täysvaltainen ammattilainen. Samalla reissulla, kun tytär kysyi töitä, totesimme tarvitsevamme kirjastokasseja. Ja voi että äitivanhalla sykähti sydän kun tytär pyysi minua tekemään laukun itselleen. Vielä sekin jaksaa uskoa ja luottaa äiteen kykyihin, vaikka monella saralla on tuo totuuskin taidoistani paljastunut. Aika nopeasti jäin kiinni myös siitä, että ei minulla olekaan kolmatta silmää niskassa, jolla näen tottelemattomuudet ruokaa laittaessani.

Seuraavaksi sykähti sydän kauhusta kun tytär toivoi kassiin kuvaa Space invaders -pelistä. Olin ajatellut jotain hyvin yksinkertaista mallia ja jostain kivasta kankaasta. Minulle kiva tarkoittaa värikkäitä retrokankaita, mutta Esikon mielestä ne ovat kammottavan räikeitä rättejä. Lapsella oli musta toiveena ja onneksi, Orvokin pyynnöstä, en heittänyt vanhaa työessua raivausinnossani pois. Ainoa musta puuvillakangas mikä talosta löytyi. Vieläkin pyynnöstä liikuttuneena päätin edes yrittää. Mitä äiti ei lapsensa pyynnöstä tekisi (kun oikein imarrellaan). Osoittautui, että kuva soveltui täydellisesti applikoinnin harjoitteluun. Ja puuvilla on onneksi helppo materiaali verrattuna joustaviin.

56 käännöstä myöhemmin olin jo pikkasen pääsemässä jyvälle touhusta ja pikselipirulainen oli valmis. Annan itselleni anteeksi linjojen poikkeamat ja vinon "sarven". Innostuin touhusta niin, että päätin tehdä vuoriin Pacmanin. Hyvä ympyräharjoitus!

Pikkuvälkky on kuulemma väärän värinen, mutta ei se ehkä olisi valkoisena näkynytkään. 

Väsky valmiina

Pohjalle laitoin pahvivahvikkeen. Nyt siinä lukee vielä erään virvoitusjuoman logo, mutta ajattelin päällystää pahvin kontaktimuovilla ja kankaalla. Mitenkähän sen keksisi kiinnittää, ettei lähde irti jokakerta kun laukkua purkaa?

Jotain joutui taas purkamaan, mutta alan oppia, että se taitaa kuulua olennaisena osana ompelemiseen. Samoin kuin silitysrautani, joka elää uutta suosion aikaa. Ehdoton apuväline nyt näissä askarteluissa. Vuosikausia on rassu viettänyt yksin kaapissa. Jossain vaiheessa, muuton jälkeen en muuten edes löytänyt kapinetta moneen kuukauteen.

Taivaanrannan haalari

Ompelemisessa olen aivan aloittelija. Vuosikausia olen pitänyt käsitöiden tekemistä jo ajatustasolla mahdottomana puuhana, jota en hallitse yhtään. Joitain epäonnisia tekeleitä olen kutonut, vaikka juuri kutominen oli ykkösinhokkini koulun käsityötunnilla. Osaltaan varmasti vaikutti se, että käsityöopettajamme oli sieltä aivan hirveimmästä päästä. Hän olisi menestynyt hyvin natsi-Saksassa. Käsitöitä tehtiin itku kurkussa ja kaulaliinan tekeleet huopuivat hikisten käsien puristelussa. Sisareni taas on käsitöitä tehnyt aina ja on taitava niissä. Innostus on tarttuvaa ja ihailu saa kokeilemaan uusia asioita (toinen eteenpäin ajava kaksikko on kateus ja pakko, pakosta oppii vaikka peruuttamaan peräkärryä kun on ajanut itsensä umpikujaan. Tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse kummastakaan.).

Oma työni muistuttaa mielestäni välillä ompelemista. Siinäkin tehdään leikkauksia, yhdistellään materiaaleja ja ajatellaan kolmiulotteisesti. Hyvään lopputulokseen vaikuttaa tarpeeksi tasainen ja yhtenäinen leikkaus ja yksityiskohtien siisteys. Työkalut ovat erilaiset kuin ompelemisessa, mutta yhtälailla laitteita, joille voi jotain tehdä, jos vaikka terä täytyy vaihtaa keskenkaiken. Ompelukonekaan ei siis pelota enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Pitäisi pelottaa, ompelu on vaikeaa jos ei osaa. Ihailen entistä enemmän uskomattoman upeita ompeluksia, joita esitellään blogeissa.

Mikä meni pieleen? Kaikki!

Ensimmäisiksi ompeluksikseni olen tehnyt paitoja. Enemmän tai vähemmän taistellen ja vaihtelevilla lopputuloksilla, mutta tarpeeksi onnistumisen iloa kokien, jatkaakseni haaveilua. Suuri haave on ollut tehdä haalarit Iltatähdelle. Ihan mahdollisimman yksinkertaiset. Kirppiksellä näin tarkoitukseen sopivan joustofroteisen miesten oloasun. Kaavakin löytyi ja vertasin sitä käytössä oleviin haalareihin. Yläosaan täytyi lisätä pituutta ja lahkeista lyhentää. Kaavojen koon muuttaminen on ihan uusi asia minulle. Senverran olen asiaan perehtynyt käsityölehdistä ja ompelukirjoista, että leikkasin kaavan poikki, lisätäkseni pituutta. Mietin, että kaavaan pitäisi varmaankin teipata lisäpala, mutta laiskuuttani jätin sen tekemättä. Mikä tässä nyt näin yksinkertaisessa asiassa voisi mennä pieleen? Ja heti heitettiin pienestä ylimielisyyden synnistä kuumalla kivellä. Olin sitten asetellut takakappaleen yläosan nurinpäin kankaalle ja leikattu kappale oli käyttökelvoton sekasikiö. Itku. Kurkistin olkapääni yli, että kukaan ei vaan näe tyhmyyttäni (olin yksin).

Kangasta ei olohousuissa enää ollut uuteen yhtenäiseen takaosaan, joten katkaisin takakappaleet ja vaihdoin yläosat oikeinpäin. Harmittaa hirveästi tuo poikkisauma. Olin todennut kaavan aivan liian leveäksi ja mietin, että takana olevan poikkisauman voisin peittää resorikaitaleella, joka samalla myös kuroisi haalaria kapeammaksi. Ompelin kuitenkin sivusaumat ensin. Sitten ihmettelin haalarinrousku käsissäni, että mites se resori nyt sitten tuonne laitetaan? Noh, saumuristakin oli yksi lanka lähtenyt kesken matkan ja tikit purkaantuivat paikoin. Koska tiesin mallin väljäksi, otin sakset käteen ja saumat pois. Sivusaumoja uudelleen ommellessa saumuroin haalarin olkaimeen vekin. Tapahtuuko kenellekään muulle aloittelijalle näitä? Siipalle sanoin, että hankkisi sekin tällaisen rentouttavan uuden harrastuksen, kun kuivat perkeleet lentelivät suustani, ompelukoneenkin takkuillessa.

"hyödynnä olemassaolevat saumat"
luki jossain ohjeessa.
Eipä noiden lahkeide käännösten
  käyttäminen paljoa aikaa
 säästänyt muuten sählätessä.

Kaapista löytyvistä resoreista musta oli lähinnä sopivaa. Ei se mikään nappivalinta ole, eikä alkuperäiseen ajatukseen myöskään kuulunut värien yhdisteleminen. Mutta jos olisin housut puolitekoisiksi jättänyt etsiäkseni jostain sopivan resorin, olisivat keskeneräiset vielä kun poika menee armeijaan.

Itkuraivolla haalarit valmiiksi vielä muutamien mokien kautta. Sitä en ymmärrä, että kaikista vastustuksista ja hölmöilyistä ja nolostelusta huolimatta, näiden tekeminen oli hauskaa! Varmaankin koittaa joskus vielä uuden yritelmän päivä ja toivottavasti tästä jotain oppi vastaisen varalle. Ehkä seuraavalla kerralla ei tihkaise niin pahasti. Ja jälkikin ehkä kokemuksen lisääntyessä paranee.

Ja unelmiahan täytyy olla. Joskus vielä kokeilen aplikointia. Eräs tietty kuva sopisi mielestäni näihin haalareihin. Tiedän sen olevan aivan hysteerisen vaikeaa suhteutettuna taitoihini. Mutta joskus sitten. Siihen saakka olkoon hulluna haaveena ja haalari ostokuvavalikoiman armoilla.

Työvoitto! Yksi haave toteutettu.