torstai 15. maaliskuuta 2012

Emotionaalinen pellehyppely

Että voi aikuista ihmistä jännittää, kun täytyy lähteä vanhempainiltaan sopimaan leirikoulupaikasta! Valmistauduin aamusta saakka ja kävin hätähätää ostamassa uuden tunikan. Sellaisen keski-ikäiselle sopivan kuviollisen, joka viestittää nuorekkuudesta ja räväkkyydestä (punaisia tyyliteltyjä kukkakuvioita). Oikein irrottelua normaalin mustan sotisovan tilalle. Lähtiessä kävin vielä takki päällä lisäämässä kolmannen kerran dödöä, että haisisin kukkaselle enkä kakkaselle. Meikatakin täytyi huolella, mutta ei liikaa. Ponnari aiheutti epävarmuutta, nyt ne luulee, että en tajua ikääni. Kaikillahan pitäisi tässä iässä olla sellainen keski-ikä-kypärä hiusmalli. Kaiken epävarmuuden huipuksi, takkia luokan edessä riisuessani, mieleen tuli kaamea ajatus: muistinko ollenkaan laittaa sen tunikan päälleni?!. Kaikki hyvin, vaatteet oli asianmukaisesti puettu. Taisi niitä muitakin jännätä, joku lausui ääneen, että kuin puhutteluun olisi tullut. Moikkailin ja hymyilin naama täristen muita.

Olemme muuttaneet pienelle paikkakunnalle jo kolme ja puoli vuotta sitten. Edelleenkään en oikeastaan edes tunne ketään. Yritystä on ollut jonkin verran. Osallistuin leirikoulun suunnitteluun ja "biletoimikunnan" järjestelyihin aluksi. Jotenkin on vaikea lähteä laukomaan omia mielipiteitään joukossa, jossa ydinporukka on tuntenut toisensa  koulusta saakka. "Täällä on AINA bileissä ollut mokkapaloja." Ok. Mikäs siinä sitten, hyviähän nuo... Mitäs siihen sanomaan, että "No MEILLÄPÄIN ei kyllä olisi leivonnaiset olleet bileissä tarjottavana, ehkä kyllä myyjäisissä." Törkeähän olisin ollut, jos olisin lähtenyt ehdottelemaan jotain muuta. Maassa maan tavalla tai maasta pois... Parempihan se on ylläpitää kyseiselle porukalle tärkeitä ja nostalgisia tapoja, ei se muutos kai aina ole lähtökohtaisesti tavoiteltava asia. Enpä sitten unkkelouttani ehdotellut mitään mihinkään, tyydyin myötäilemään. Vähänhän sitä oli, kuin kyläreissulla. Osasivat homman ilman minuakin.

Osallistuin ensimmäisenä vuotena täällä myös kuntopotkunyrkkeily-kurssille. Opiskeluaikana kävin kuntonyrkkeilyssä ja se oli kivaa, tehokasta ja siellä tutustui ihmisiin ainakin pienessä määrin. Sitä siis kokeilemaan uudessa kotikunnassa. Innoissani menin koulun jumppasaliin ja hiljensin puheensorinan vieraan-ihmisen-naamallani. Alkulämmittely oli ihan kivaa ja tehojakin löytyi (jos ei jäänyt hihittelemään tuttunsa kanssa sille, kuinka "hurjiksi" tässä on heittäydytty). Kaikki muut olivat saapuneet pareittain. Eli pariharjoitusten alkaessa haahuilin yksin, kunnes opettaja hetken ohjattuaan muita sanoi tulevansa parikseni. Pistohanskaharjoitukset. Löin iskusarjani perille pehmusteeseen saakka. Kun vuoro vaihtui tajusin, kuinka homman olisi pitänyt mennä. Opettaja ojensi kätensä lyöntiin vain ilmassa ja päästi "puuuh! puuuh!" ääiniä kuvatakseen iskua. Nolotti, olin sitten hakannut natiivia. Otin treenin muutenkin ilmeisesti liian vakavasti hosumalla hulluna lämmittelyissä, että tulisi hiki. Lenkkarit lipsuivat lakatulla lattialla ja menoni näytti kai huolestuttavan häiriintyneeltä nykimiseltä laajoin raajojen kaarin. Liikkeen sulous oli kaukana. En mennyt enää toiselle tunnille. Pelkäsin että opettaja piti minua jotenkin todella agressiivisena ja loput muuten vain outona hikarina.

Kokeilin myös zumbaa. Kivaa puuhaa ja mukava ohjaaja. Kauden aikana yksi ihminen puhui minulle muutaman sanan. Eipä silti, en itsekkään enää kovasti suutani aloittajana avannut. Ei enää pokka riittänyt, kun jotain sanottuaan miettii seuraavan vuorokauden omaa hölmöyttään ja mitenköhän ne nyt senkin sanotun ymmärsivät. Vitsini eivät ehkä avaudu helposti tuntemattomille ja varsinkin jos niitä yrittää viljellä ääni jännityksestä täristen. Olen huomannut, että ihmisillä on toisinaan todella hitaita katseita. Tyydyin ujouttani vaaputtamaan ahteriani takarivissä.

Lapsena oli kyllä helpompaa tutustua ja saada kavereita. Oliko sitä silloin rohkeampi? Leirikoulun vanhempainillassa oikein repäisin lopulta. Tyyräsin itseni juttuihin uusimman oppilaan äidin kanssa. Tulee lopullisesti mökkihöperöksi jos ei ole mitään kodin ulkopuolisia kontakteja. Tänne muuttaessa luulin, että  välimatka toiselle paikkakunnalle jääneisiin ystäviin on kohtuullinen ja heitä näkisi vielä. Todellisuus on osoittanut, että 70 km voi olla hankala matka, kun täytyy löytää molemmille sopiva ajankohta. Ennen pystyi pienemmälläkin vapaalla hetkellä käväistä kahvilla. Uusi tuttavani vanhempainillasta kertoi tyttärensä poikaystävän äidistä, joka on muuttanut tänne 13 vuotta sitten. Hän ei ole kuulemma vieläkään saanut yhtäkään ystävää. Pelottavaa. Täytyy perustaa joku ulkopuolisten kahvittelukerho. Kuka sitä nyt jaksaa omia juttujaan vuositolkulla.

Tällä hetkellä joku samanlainen kärttyinen eukko kuin minä, kirjoittaa näytön loimotuksessa näppis kolisten siitä, että miksi ihmeessä tulokkaat eivät reippaasti tule mukaan juttuihin ja osallistu enemmän tai edes avaa suutaan, eihän ne muuten voi tutustua tai saada ystäviä. Pitää varmaan tällaista hissukkaa ylpeänä, kun eihän se mitään puhukkaan. Niinhän se menee, täytyy lähteä hakemaan kontaktia itse, kunpa vain tuohon jännityksissään tekemäänsä emotionaaliseen pellehyppelyyn tottuisi joskus. Tai sen saisi verhottua niin, että näyttäisi jotensakin normaalilta sosiaalisessa tilanteessa.

6 kommenttia:

  1. Mutta onneksi on blogi, jossa vierailee mahtavia kommentoijia, joiden kanssa voi olla ainakin semi-sosiaalinen.

    Mä oon muuten niin "out" kun en ole ikinä testannut zumbaa. Oon joissain asioissa niin old school. Mutta old's cool, eikö? Ehkä mä joku päivä repaisen ja testaan zumbaa. Sitten kun kaikki muut on sen harrastuksen lopettaneet...

    Mua alkoi vähän ahdistaa tuo sun ponnarikommentti. En ollut tajunnut että sen käyttö pitää jossain vaiheessa lopettaa! Vaan tottahan se on. Paitsi jos sattuu olemaan Aira Samulin.

    -jii-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle on äiti kertonut, että kolmenkymmenen jälkeen pitää leikata hiukset lyhyeksi :D. No se oli itse jotain 25-30 kun leikkas mun mielestä ihanat valtavan pitkät ja punaiset hiukset pois ja kun sitä ihmettelin niin sanoi, että hassunahan ne "muut" pitäisi jos pitää pitkää tukkaa tän ikäisenä kuin nuoret. Terkkuja äitee. Ikäkriisi kulkee suvussa.

      Vitsit kun oliskin ollut kiva lähteä zumbaamaan sun kanssa! Suosittelen kyllä lämpimästi lajia.

      Ja kyllä, mun mahtavat kommentoijat on kyllä aivan ihania. Ja pitkästä aikaa tuntuu, että on seuraa.

      Poista
    2. Totta puhuen tosi usein mun tekee mieli leikata lyhyeksi hiukset, mutta silloin ne kasvaa niin nopeasti ulos minkäänlaisesta kivasta muotista. Ja sitten niitä ei saa kiristettyä pelastavalle ponnarille hätätilanteissa. Kyllä on taas naisen elämä hankalaa. Sitä paitsi mä joudun varmaan kohta blondaamaan hiukset kun siellä seassa vilkkuu jo niin paljon sitä yhtä epätoivottua väriä joka kielii iän kertymisestä. Yök!

      Ehkä tuo zumba olis hauskempaa ja liikunnallisempaa kuin se meidän testaama jazz-tanssi, heh. Saisin taas yhden uuden harrastuksen mun aloittamien (ja hyvin pian lopettamien) harrastusten listaan.

      -jii-

      Poista
    3. Samanlaista se on täällä Saarella, kamalan nurkkakuntaista porukkaa. Kaksi ja puoli vuotta kotona lasten kanssa jaksoin, sitten yksinäisyys vei takaisin töihin. Että siinä mielessä ei meillä kovin suurta muutosta tulisi, jos sinne muutttaisimme.

      Mikä siinä onkin, että aikuisiällä on todella vaikea ystävystyä?

      Poista
    4. Ryhtyykö sitä sitten keski-iän lähestyessä ylläpitämään jotain kulisseja tavanomaisuutensa edessä? Kun ei saanutkaan aikaan valtavan huikeita juttuja ja rikkauksia?

      Minulla oli tänne muuttaessa töissäkin yksinäinen vaihe. Töissä ja vapaalla yksinäinen alkoi olla surullinen yhdistelmä. Onneksi kohti parempaa.

      Totta myös sekin mielestäni, että isommissa paikoissa voi ihminen olla yksinäisempi toisten keskellä, kuin pienemmissä yksilönä huomattuna.

      Poista
  2. Ja mitenköhän saisin vaihdettua tuon kellonajan näihin päivityksiin????

    VastaaPoista