Olisin voinut eilen olla "ihanhuippuihanamaailmanparas" äiti, mutta valitsin toisin. Pikkutytöt (eivät enää iältään, nimitys jäi ensimmäisiltä ikävuosilta pysyväksi) olisivat halunneet ottaa luokkakaveriltaan hamsterin, jonka tämä on lahjoittamassa pois. Sanoin tiukan ja ehdottoman ein, vaikka aika söpöjä otuksia ovatkin. ja niitä on meillä ollut ennenkin. Esikoisen ensimmäinen hamsteri lepuuttaa mökkimaisemissa ja puutarhassa, omenapuun alla uinuu kaksi jyrsijää peltisissä suklaarasioissa. Nykyään meillä asuu (omasta mielestään kai hallinnoi) kaksi kissaa, joista toinen on ansioitunut stahanovilaisin ansiomerkein hiirten metsästämisessä kellarissa. Olen varma, että jos kissa näkisi hamsterin kerran, se ottaisi elämäntehtäväkseen häkin kyttäämisen ja heti kun mahdollista, lopettaisi muutenkin lyhyenlaisen pussiposken elämän.
Viimeisin hamsteri teki näyttävän poistumisen tai ainakin sai pienimuotoista kohua aikaan. Naapurin pieni kolmevuotias halusi nähdä ihanan karvaisen lemmikin ja niinpä lähdin sitä hänelle sisälle näyttämään. Terraarion viereen kun päästiin, niin siellähän eläin makasi kuolleena keskellä häkkiä jalat koukussa ja tönkkönä, kielikin varmaan ulkona, että näyttäisi tarpeeksi selvältä tapaukselta. (kas kun ei ollut liitupiirrosta ympärillä) Eikös nyt jossain ohjesäännöissä tai eläindokumenteissa tai jossain määrätä, että eläin on hyvä ja käy kuolemaan johonkin nurkkaan piiloon. Varsinkin, jos on tuollainen lähinnä katseltava lemmikki. Ja varsinkin jos olen juuri muuttanut naapurustoon ja vieressäni kalmoa katselee ihminen, jolle ei välttämättä ole vielä kerrottu kuolemisesta ja jonka äitiä en tunne kuin ulkonäöltä. Toivoin kovasti, että keskimmäinen tyttäreni ei tule juuri silloin, huomaa lemmikkinsä menehtyneen ja aloita suremistaan ainakaan ihan kovasti parkuen. "Ai mutta, onpas se hamsteri väsynyt, antaa sen nukkua. Se onkin vähän tylsä lemmikki. Mennääs hei ulos katselemaan voikukkia tai jotain...", yritin. Uusi naapurini hieman rypisti kulmiaan mutta lähti kanssani sopuisasti. Mietin, mitähän ihmettä sanon lapsen äidille: "Hei, olen Hortensia ja olen juuri kertonut tyttärellesi elämän tosiasioista. Mukava tavata näin ensimmäistä kertaa." Ennenkuin pääsimme ulko-ovelle, äiti tulikin lastaan hakemaan. vaivihkaa kuiskutellen kerroin, että tuli sitten vahingossa näytettyä kuollutta elukkaa sun tyttärelles. Asiasta ei sen koommin ole keskusteltu.
Mies on herkkäuninen. Vai mitä sanotte siitä, että hän heräsi alakerran makuuhuoneessa, suljettujen ovien takana, kun hamsteri käveli yläkerran lattialla (ehkä se tömisteli, koko 40 gramman talvikon painollaan). Täällä tosiaan oli satunnaisesti hiiriä, ennen kissoja. Siippa luuli siis lähtevänsä hiirijahtiin. Ei tullut mieleenkään, että hamsteri olisi jotenkin päässyt lasiterraariosta ylös, puolitoistametriseltä kaapilta alas ja vielä hengissä raput alakertaan. Keittiöön päästyään, mies huusi minua apuun tekemään lajinmääritystä. Laitoin valot päälle ja jääkaapin edessä hamsteri nousi istumaan takajaloilleen ja nosti molemmat etujalkansa suoraa ylös, kuin antautumisen merkiksi. Samalla paljastui ötökän väritys ja muoto kunnolla. Tämä jyrsijä siis takaisin häkkiin. Muille viritämme loukkuja...
Olen taas hamstrannut kangasta. Ja jotain on jopa syntymässä. Eikä ilman vaikeuksia. Katsotaan josko vielä tänään saisin ihan valmistakin aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti