Yksi eniten rakastamistani esineistä on romuinen iso keksipurkki. Paperilla päällystetty iso peltirasia on jo niin repaleinen, että on kyseenalaista sopiiko siihen enää edes elämänjälkien tuoman viehättävyyden määritelmä. Purkissa on ollut kuivahedelmillä maustettuja keksejä ja valmistaja on ollut ilmeisen maineikas 1800-luvun puolessavälissä perustettu leipomo Christie Brown & co. Löysin kuvan yrityksestä vuodelta 1902 Toronton kirjaston sivuilta (http://www.torontopubliclibrary.ca/).

Pelastin laatikon mumman kuolinpesän tyhjennyksessä roskakasasta. Rakastuin siihen ensisilmäyksellä. Rasia on mitä ilmeisemmin kulkeutunut isoäitini perheen matkassa Suomeen, heidän muuttaessaan Kanadasta takaisin kotimaahansa 1920-luvulla, mumman ollessa muistaakseni 8-vuotias. Kun mumman vinttiä tyhjennettiin, laatikossa oli villaa. Muistan, miten mumma kertoi minulle lapsena, että hänellä oli lapsuudenkodissaan asuessaan yksi erityisen rakas lammas, jonka villa oli poikkeuksellisen hienon väristä hänen mielestään. Villa on sävyltään  tummaa harmaata. Villasta mumma oli kutonut perintökangaspuillaan (jotka myös ovat nyt minulla, tukin päällä oleva sanomalehti on vuodelta 1909, mikä on auttanut puiden ajoittamisessa) kangasta niin paljon, että sitä oli vielä hänellä jäljellä keskeneräisen hameen verran. Sain tuon puolivalmiin tekeleen itselleni reiluna parikymppisenä ja äitini teki alustavan mallinmuuttamisen hameeseen. Minulle jäi tehtäväksi helman ompeleminen. On muuten edelleen tekemättä melkein 20 vuotta jälkeenpäin. Koskaan ei taida kuitenkaan olla liian myöhäistä (ellei vyötärön ulottuvuudet ole karanneet hameen mittojen ulottumattomiin). Eipä lammas tiennyt olevansa osittain olemassa vielä vuosikymmenten jälkeen. Lampaan tietoisuudesta ja käsityksestä itsestään voi muutenkin vain esittää arvailuja.

En ole koskaan raaskinut säilyttää tölkkiä keittiössä, että se ei tuhoutuisi mahdollisesti päällensä laskeutuvasta keittiörasvasta. Säilytän siinä ensimmäistä villakangastakkiani. Mumman minulle ompelemaa. Vaaleanpunaista ja varmaankin yksivuotiaan kokoista. Toinen vaate on kummitätini kutoma vaaleanpunainen neulemekko. Lisäksi laatikossa majailee vauvaleluni, pieni valkoinen vinkunorsu ja vanha hieno muovipussi. Tärkeitä säilytettäviä, kun omakin tietoisuus itsestään ja vaatteistaan on ollut tuon ikäisenä lampaan tasolla.

Näissä taitaa säilyttämisen syy olla kaikissa esineisiin liittyvä historia, jota onkin jo kertynyt vuosikymmeniä. Merkittävää vain minulle.