perjantai 24. elokuuta 2012

EVO (ei vaan osaa)

On se kyllä himputin hyvä, että en ole koskaan halunnut tulenpalavasti olla pintakäsittelijä. Makkarin remppa on taas lähtökuopissaan seinien osalta. Monen päivän tasoittamisen, hionnan ja maalaamisen jälkeen tuli hylkäävä tuomio Siipalta. Seinät olivatkin ihan sellaista industrial-tyyliä. Mutta on tuo kyllä tyynen rauhallinen mies. Kommentti oli vain: "jaaha, täytyy tehdä uusiksi". Ja tuolla tuo hikoilee lastan kanssa. Kävin kyllä ostamassa makitan hiontaa varten. Kolmeen kertaan maalatun pinnan alta on vaikea käsipelillä saada epätasaisuuksia sileäksi. Tyhmästä päästä kärsii todellakin koko oma ja toisten vartalo. Kun huone on valmis, seinät on maalattu viidesti, koska ensimmäinen maali oli taas väärän värinen. Tasoittamista minun ei varmaankaan tarvitse enää koskaan tehdä...

Tästä tulee elävästi mieleen sama uskomaton zen-asenne, mitä Siippa osoitti toilaillessani, sisäisen urpouteni paistaessa paljaana, auton kanssa. En ollut ajanut paljoakaan 15-vuoteen ja sain valmistujaislahjaksi auton (ihan hyväpeltinen vanha rupsu ja koko perheen hankinta tietenkin). Ensimmäisenä perjantaina naarmutin auton (pahasti) parkkihallissa, ei ollut ihan kaarteet kohdillaan tai sitten auton kyljessä jokin käsittämätön (valtava) ulospäin pullistuma ja ajoin sen betonipylvääseen niin, että ovi painui sisään. Itkua tuhertaen soitin tunnustuspuhelun ja sain pelkästään lohdutusta ja päänsilitystä. Noh, seuraavana perjantaina polttoainetankki hyökkäsi päälle (ilmeisesti en osannut ollenkaan arvioida auton mittasuhteita ja kääntymissädettä) toiseen kylkeen tuli terävä vekki. Taas soitto. Luurin toisessa päässä pieni hiljaisuus ja toteamus: ei sille enää mitään voi. Lisäksi lohtua. Miehen työkaveri päästeli ilman samentavia ärräpäitä ja suositteli suuttumista. Viikon päästä oli äitienpäivä. Sain lahjaksi pellinoikaisusarjan.

Kävin läpi kiertoon lähteviä vauvanvaatteita. Se on minulle aina vaikea luopumisen paikka. Mies tuli korjaamasta jälkiäni seinistä. Totesi otsaansa kuivaten: sun täytyisi vaihtaa tuo blogin nimi. Hillitön purkaminen ja haalimisen pakko sopisi paremmin.


p.s. Olen kehittynyt paljon autoilussa, ei tarvitse pelätä siellä liikenteessä minua. Nykyään ole keskivertoa parempi kuski, kuten 90 % autoilijoista omasta mielestään.

7 kommenttia:

  1. Ihana mies sulla! Mä haluaisin olla samanlainen vaikken olekaan mies. Mut jos mun mies ajais autolla seinään, niin saisin raivarin, joka kuuluis kauas. :)

    VastaaPoista
  2. Älä kuule muuta sano! Itse kyllä osaisin äänekkäästi mainita asiasta JA muistaisin palata asiaan vuosienkin jälkeen...

    VastaaPoista
  3. Täytynee yrittää kehittää itseään ihmisenä tuossa asiassa, että saisi takaisinkin ymmärtäväistä kohtelua tuo Siippa.

    VastaaPoista
  4. Terveisiä Siipalle! Mun mies vähän samantyylinen, ei hypi koskaan seinille, tapahtui mitä tahansa. Toisin kuin minä. Mietin, olisiko Hortensialla jotenkin sukuvikana tuo asioista muistuttelu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistuttelu voi hyvinkin olla yksilökohtainen ominaisuus, en lähde jakamaan kunniaa siitä suvun muiden jäsenten (naisten?) kanssa, vaikka saattaa taustalla tuotakin ehkä olla
      :). Pyrin pääsemään vanhojen muistelusta, ettei tule se tikku silmään. Voisi tuntua ikävältä.

      Poista
  5. ou nou..oliks ne seinät niiiin kauheet?:D eiks me osattu ees maalata tasasesti..ees niitä cyprocin kohtia mis ei oo pakkelia??:D just päätin,et mulle taitaaki tulla industrial seinät jokapuolelle.
    btw.mun ex ukko kerran löi niskatukeen ja karjas "herää pahvi!",omasta mielestäni ajoin ihan normisti suoraa tietä normilla nopeudella,en vieläkään tiiä mitä mokasin..

    VastaaPoista
  6. Hyi! Eksällä oli ihan omia päänsisäisiä mokia meneillään.

    Maalipinta oli hyvä ja peittävä ja tasainen mutta ne pakkeloinnit oli aikatavalla vain vähän sinnepäin. Ei kuulemma sitä voi ensimmäisellä kerralla osata miten tehdä ja harjoittelemalla oppii...

    VastaaPoista