sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Atsalea (tikusta asiaa)

Näin kukitan atsalean, tuon vaikeahoitoisen ruukkukukan, joka vuosi:

Keväällä, kun olen kyllästynyt ruskeiden lehtien tippumiseen ja kukan riutumiseen kastelun puutteessa, nakkaan kasvin tantereelle kuolemaan. Olen oppinut äidiltäni, että vihapito kasvit laitetaan ensin epäsuotuisiin olotiloihin saattohoitoon, jossa ne kuolevat vähän vahingossa. Elävän kasvin heittäminen roskapönttöön on ilmeisesti karmalle pahasta.

Kun kasvi ei kuolekaan pihalla, vaan alkaa kasvattaa uusia vihreitä lehtiä. Hautaan sen happaman maan penkkiin kuolemaan. Yleensä kun en noista maan sopivuuksista kasveille oikein ymmärrä, niin vaihtoehdot on, että olosuhteet joko sopivat tai eivät.

Kesällä en kastele. Atsalea tekee muutaman kukan.

Syksyllä, kun ensimmäiset pakkaset ovat kukkaa puraisseet, nostan sen velvollisuudentuntoisena maasta ja törkkään mihin tahansa purkkiin. Tänä vuonna multapaakku keikkui ruukun nokassa ja juuret heiluivat paljaana. Seuraavaksi unohdan elätin vetoiseen ja pimeään kuistin nurkkaan ja unohdan myös kastella. Kun kasvi on kuukauden päästä löydettäessä vielä elossa ja vihreä, eikä ole ruskistunut ja pudottanut lehtiään ja kasvattanut muutaman nupun (uskomatonta) nostan sen hädissäni ikkunalaudalle, laitan isompaan ruukkuun (ilman lisämultaa) ja ryhdyn kastelemaan.

Ja avot, jouluksi hoidokki osoittaa kiitollisuuttaan kukkimalla.

Joulun jälkeen muistan taas unohtaneeni kastella. Oksissa roikkuu muutama ruskea ja riutunut lehti. Jään odottamaan uutta saattohoitojaksoa, josko se tälläkertaa herkenisi kituuttamasta elämän syrjässä.

On se kyllä kaunis, kyllä tällaisen kannattaakin pitää vaivoinaan (NOT).



Voi kun kissat söisivät. Vai onkohan se myrkyllinen? Saavat vielä ripulin. Eikö tätä nyt ihan oikeasti voisi vain heittää pois? Toisaalta fiikus innostui saattohoidosta pikkupakkasilla niin, että siitä tuli kaunis kasvi. Pelästyi varmaan ja päätti näyttää parastaan. Toin sen ulkoa pitkin hampain pois, kun äiti käski. Sanoi, että sehän on vielä elossa. Yksi lehti oli jäljellä, sen tippumisen jälkeen olisin voinut laittaa roskakuskin matkaan. Josko siis atsaleakin vielä tuosta joskus...


4 kommenttia:

  1. Mä saatoi syksyn aikana aralian onnistuneesti biojäteastiaan. Sekin mokoma eli ja eli vaan, miten ne ees elää sisätiloissa yli 20 vuotta? Anopinkieli ei ota kuollakseen sitten millään. Luovutin ja kastelin sitä eilen kahden kuukauden tauon jälkeen. Ehkä se saa siitä shokin ja alkaa kohta kuihtua.

    VastaaPoista
  2. :D. Älä luule, anopinkielet ei tokene millään. Minulla on kaksi isoa anopinkieltä perintönä entiseltä työpaikalta. Toista pidin huoneessa, jossa verhot olivat lähes aina kiinni ja eli pitkissä kuivuusjaksoissa. Toinen oli valoisalla ikkunalla ja kastelin sitä niin paljon, että vedet lillui mullan pinnalla. Tuolla ne edelleen nököttävät hengissä ritirinnan samalla ikkunalla. Toinen haaleanvihreä ja niin rentokasvuinen, että roikkuu osittain vaakatasossa. Tietenkin molemmilla on myös niin pienet ruukut, että ulommat lehdet rutistuvat astian laitoihin. Siippa ei anna hävittää kun ttoivoisi niin kovin, että olisi viherkasveja (kukoistavia). Ainoa kasvit kai mitä en ole hengiltä saanut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea vaan viherpeukaloille! Pitää tässä kehuskella kukillaan, hyödynnin edesmenneen anoppini äitienpäiväorgidean tuomalla sen ikkunalleni. Ja eikös vain se uuden äitienpäivän aamuna puhjennut kukkaan ja kukkii edelleen, siis 8kk yhteen menoon! Kasvatti nimittäin toisenkin kukkavanan. Täytyy kyllä todeta, etten ole osallinen moiseen kukoistukseen, kukkaa ei tarvitse kastella kuin silloin tällöin joskus kun muistaa ja muutenkin kasvi on hyvin kiitollinen. Multaakaan ei tarvitse vaihdella, se kun kasvaa pelkässä kaarnassa! Ostakaa siis orgideoita ja olkaa viherpeukaloita!

      Poista
    2. Olen luullut, että orgideat ne vasta vaikeita ovat. Että kasteluveden pitää keittää ja harrastaa kaikenlaista sumuttelua. Ne ovat kyllä niin kauniita. Mahtava kukinta-aika sinun kasvillasi!

      Poista