Keväällä, kun olen kyllästynyt ruskeiden lehtien tippumiseen ja kukan riutumiseen kastelun puutteessa, nakkaan kasvin tantereelle kuolemaan. Olen oppinut äidiltäni, että vihapito kasvit laitetaan ensin epäsuotuisiin olotiloihin saattohoitoon, jossa ne kuolevat vähän vahingossa. Elävän kasvin heittäminen roskapönttöön on ilmeisesti karmalle pahasta.
Kun kasvi ei kuolekaan pihalla, vaan alkaa kasvattaa uusia vihreitä lehtiä. Hautaan sen happaman maan penkkiin kuolemaan. Yleensä kun en noista maan sopivuuksista kasveille oikein ymmärrä, niin vaihtoehdot on, että olosuhteet joko sopivat tai eivät.
Kesällä en kastele. Atsalea tekee muutaman kukan.
Syksyllä, kun ensimmäiset pakkaset ovat kukkaa puraisseet, nostan sen velvollisuudentuntoisena maasta ja törkkään mihin tahansa purkkiin. Tänä vuonna multapaakku keikkui ruukun nokassa ja juuret heiluivat paljaana. Seuraavaksi unohdan elätin vetoiseen ja pimeään kuistin nurkkaan ja unohdan myös kastella. Kun kasvi on kuukauden päästä löydettäessä vielä elossa ja vihreä, eikä ole ruskistunut ja pudottanut lehtiään ja kasvattanut muutaman nupun (uskomatonta) nostan sen hädissäni ikkunalaudalle, laitan isompaan ruukkuun (ilman lisämultaa) ja ryhdyn kastelemaan.
Ja avot, jouluksi hoidokki osoittaa kiitollisuuttaan kukkimalla.
Joulun jälkeen muistan taas unohtaneeni kastella. Oksissa roikkuu muutama ruskea ja riutunut lehti. Jään odottamaan uutta saattohoitojaksoa, josko se tälläkertaa herkenisi kituuttamasta elämän syrjässä.
On se kyllä kaunis, kyllä tällaisen kannattaakin pitää vaivoinaan (NOT).
Voi kun kissat söisivät. Vai onkohan se myrkyllinen? Saavat vielä ripulin. Eikö tätä nyt ihan oikeasti voisi vain heittää pois? Toisaalta fiikus innostui saattohoidosta pikkupakkasilla niin, että siitä tuli kaunis kasvi. Pelästyi varmaan ja päätti näyttää parastaan. Toin sen ulkoa pitkin hampain pois, kun äiti käski. Sanoi, että sehän on vielä elossa. Yksi lehti oli jäljellä, sen tippumisen jälkeen olisin voinut laittaa roskakuskin matkaan. Josko siis atsaleakin vielä tuosta joskus...
