Kahden (kerran) kauppa

Tässä yhtenä päivänä Esikko täytti 15 vuotta. Minä tietenkin otin asian henkilökohtaiselta kannalta ja totesin olleeni äiti 15 vuotta, yhdeksän vuoden kuluttua olen ollut äiti puolet elämästäni. Eihän siinä tietenkään mitään pahaa ole, kertoo vain ajan kulumisesta. Mutta HUOKAUS silti. Viime aikoina on jo valmiiksi katsellut peilistä tavallista väsyneempi naama. Tai oikeastaan otsa (rypppppyjä!!!!), koska vessan peilikaappi on aikaisempien asukkaiden jäljiltä kiinnitetty niin korkealle, että muuta ei näy. Jos varvistaa, saa piirrettyä kulmat. Tästä syystä en jaksakaan meikata liikoja. Mutta onneksi ihoni nuorekkuus on säilynyt. Taas oli ilmestynyt uusi finni. Äitini sanoi minulle joskus, että kyllä ne finnit loppuvat viimeistään kolmekymppisenä. Hän valehteli. "Vanha mutta finninen". Olisiko tuosta jonkin tuotteen mainossloganiksi? En kyllä keksi minkä tuotteen. Homejuuston?

Kuitenkin syntymäpäivästä: Innokkaana lähdin hankkimaan Esikolle lahjaa suvun puolesta. Lapsella oli ollut jo jonkin aikaa haaveena saada järjestelmäkamera. Tilannenopeuteni oli kuitenkin liian suuri, toin kotiin kameran, josta puuttuivat juuri ne tärkeät ominaisuudet, joita Esikko himoitsi. Juuri näin käy kun innokas mutta asioista tietämätön ja hieman nolo äiti päättää atk-aikakauden lapsen laitteista. Kamera nyt mielestäni on kamera, liikkumattomien kuvien ottamista varten suunniteltu aparaatti. Suurta edistystähän on lapsuudestani 1800-luvun lopulta tapahtunut, kun kuvattavien ei enää tarvitse pojottaa paikallaan minuuttitolkulla, odottaen kuvan valottuvan negatiiviksi filmille. Eli, en ymmärtänyt tarkistaa, että kamerassa olisi myös videokuvaus toiminto. Olisihan tuo pitänyt tajuta, olen kuunnellut teiniä kyllä, silloin kun hän on puhunut ja tietokoneen loisteen valkaisemaa naamaansa yhteisissä tiloissa näyttänyt.

Ihan kamalaa lähteä soittelemaan liikkeeseen: "Hei, ostin teiltä hyvän ja toimivan kameran mutta urpouttani en osannut ostaa oikeanlaista, koska en tiennyt mitä haluan ja  koska en ajatellut" Onneksi liikkeessä oli loistava asiakaspalvelu. Erittäin mukava myyjä hieroi balsamia häpeän polttamiin haavoihini ja sanoi alkuperäisen kameran olleen ihan järkevä ostos. Samainen ystävällinen ihminen auttoi valitsemaan uuden laitteen, avuttomana ja tietämättömyyttäni verhoamatta heittäydyin hänen hoiviinsa. Ja oli kyllä niin mukava myyjä ensimmäiselläkin kerralla. Kyllä nuo nuoret ihmiset osaavat! . No oikeasti, laite saatiin vaihdettua, enkä ihan kovasti kontannut kaupan lattialla itseäni piilotellen, kun hävetti niin.  Ja lopulta kamera oli juuri sellainen, mitä lahjansaaja halusikin. Olen kateellinen. Saan ehkä sitä kuulemma joskus kokeilla. Ikävintä tässä on ollut viime päivinä se, että on välillä kuvauskohteena yllätyksellisissä tilanteissa. Pitäisi kai vääntää kotitöitä varmuuden vuoksi suu hymyssä, mutta kuka nyt niin tekisi? Ryppyjähän siitä tulisi.

Ja mitä ihmettä näistä keksisi tehdä?
 Pehmustetun huoneen seinät?

Mutta hei! Ei kaikki purkaminen ole ahterista! Makuuhuoneen remontti on alkanut styrokslevyjen purkamisella katosta. Mies hoiti. On sen homma, kun on pidempi ja ylettyy kattoon ilman julmettua tikkailla kiiparointia. (Siksi kai se vessan peilikin on edelleen korkealla. Ongelma kun koskettaa lähinnä minua ja niitä muita lyhyitä ihmisiä, jotka asuvat täällä ja kutsuvat meitä vanhemmikseen.) Minä lyhyempänä hoidin apuvoimin välipohjan levyttämisen kesällä. Konttaus ja ryömintä ovat niin maanläheistä puuhaa, kun voi tarkastella elämää ruohonjuuritasolta. Kaikkeen saa ihan erilaisen perspektiivin. Heko heko. Kannattaa muuten käväistä katsomassa ruohonjuuritasolla animaatio. On yksi ehdottomia suosikkejani hassuttelun saralla.


Lisäys: Oih, heti julkaisun jälkeen tuli oiva neuvo mainoksena koneelle: "palauta ihosi nuorekkuus". Ei kiitos, en halua aknea takaisin.