sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Atsalea (tikusta asiaa)

Näin kukitan atsalean, tuon vaikeahoitoisen ruukkukukan, joka vuosi:

Keväällä, kun olen kyllästynyt ruskeiden lehtien tippumiseen ja kukan riutumiseen kastelun puutteessa, nakkaan kasvin tantereelle kuolemaan. Olen oppinut äidiltäni, että vihapito kasvit laitetaan ensin epäsuotuisiin olotiloihin saattohoitoon, jossa ne kuolevat vähän vahingossa. Elävän kasvin heittäminen roskapönttöön on ilmeisesti karmalle pahasta.

Kun kasvi ei kuolekaan pihalla, vaan alkaa kasvattaa uusia vihreitä lehtiä. Hautaan sen happaman maan penkkiin kuolemaan. Yleensä kun en noista maan sopivuuksista kasveille oikein ymmärrä, niin vaihtoehdot on, että olosuhteet joko sopivat tai eivät.

Kesällä en kastele. Atsalea tekee muutaman kukan.

Syksyllä, kun ensimmäiset pakkaset ovat kukkaa puraisseet, nostan sen velvollisuudentuntoisena maasta ja törkkään mihin tahansa purkkiin. Tänä vuonna multapaakku keikkui ruukun nokassa ja juuret heiluivat paljaana. Seuraavaksi unohdan elätin vetoiseen ja pimeään kuistin nurkkaan ja unohdan myös kastella. Kun kasvi on kuukauden päästä löydettäessä vielä elossa ja vihreä, eikä ole ruskistunut ja pudottanut lehtiään ja kasvattanut muutaman nupun (uskomatonta) nostan sen hädissäni ikkunalaudalle, laitan isompaan ruukkuun (ilman lisämultaa) ja ryhdyn kastelemaan.

Ja avot, jouluksi hoidokki osoittaa kiitollisuuttaan kukkimalla.

Joulun jälkeen muistan taas unohtaneeni kastella. Oksissa roikkuu muutama ruskea ja riutunut lehti. Jään odottamaan uutta saattohoitojaksoa, josko se tälläkertaa herkenisi kituuttamasta elämän syrjässä.

On se kyllä kaunis, kyllä tällaisen kannattaakin pitää vaivoinaan (NOT).



Voi kun kissat söisivät. Vai onkohan se myrkyllinen? Saavat vielä ripulin. Eikö tätä nyt ihan oikeasti voisi vain heittää pois? Toisaalta fiikus innostui saattohoidosta pikkupakkasilla niin, että siitä tuli kaunis kasvi. Pelästyi varmaan ja päätti näyttää parastaan. Toin sen ulkoa pitkin hampain pois, kun äiti käski. Sanoi, että sehän on vielä elossa. Yksi lehti oli jäljellä, sen tippumisen jälkeen olisin voinut laittaa roskakuskin matkaan. Josko siis atsaleakin vielä tuosta joskus...


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

tiu + tiu

Tänään se tapahtui. Klo 14.25 (ellen väärin muista äitini jokavuotisia sydänlämmöllä kerrottuja horinoita merkkipävänäni), asia, jota olen jo lukuisilla masennuksilla ja vauhkoamisilla pohjustanut viimeiset kuusi vuotta. Täytin 40-vuotta. Neljäkymmentä. NELJÄkymmentä. Neljä nolla! Ja juuri tuosta nollasta tulee huojennus, huh, taas aloitan puhtaalta pöydältä ja isoihin numeroihin on matkaa. Siihen neloseenkin ehtii tottua ajan kanssa. Sitäpaitsi kaikkinaisissa ikäkriiseissä 50-vuotta on sitten se hengähdystauko. Sehän ei ole mikään negatiivisen märehtimisen paikka vaan VILLITYS. Kuulostaa jännältä! Mitäköhän sitä silloin keksii? Ostan sen klassikoksi muodostuneen moottoripyörän kun Toukokin on kerta mopoiluiässä, ajamme yhdessä nahkahaalareissa auringonlaskuun. Ihan varmasti sen ikäinen poika ottaa äitinsä mukaan, koska äidillä nyt on se villitys (kiristän lasta, että en maksa mopokorttia, ellen saa tulla mukaan). En ole koskaan ajanut millään kaksipyöräisellä moottorilla varustetulla värkillä tai mönkijällä tai edes ruohonleikkurilla, ja pyöräilykin on ollut vuosia sivussa. Mutta hei, kyllä jos oikein villiintyy, niin oppiihan sitä. Hyttysiä vain syljeskelen hampaidenväleistä.

Tuo neljäkymmentä on se ikä kun sanotaan jonkun tulleen miehen ikään. Totta, jo kuukausi sitten kävelin päättäväisesti huoltoasemalla repimään miestenvessan ovea, siippa kysyi, aiotko oikeasti tulla tänne.

Toiveikkaana googlasin sanan "ruuhkavuodet" kun olin käsittänyt, että joskus neljäkymmentäplussana helpottaisi. Ensimmäinen hakutulos oli "ruuhkavuodet alkavat lasten syntymästä, eivätkä lopu koskaan". Se siitä sitten. Ja pohjautuu empiiriseen elämänkokemukseeni myös. Sitten kun ei ole tarpeeksi ruuhkaa ja näyttää seestyvän, aina voi pyöräyttää iltatähden ja arkitivoli jatkuu monella eri tasolla. Taaperosta Pesänjättäjään. Lapsien saamisen jälkeisiä vuosia voisi kyllä sanoa mieluummin valovuosiksi. Ei ehkä sen jatkuvan auvon ja paisteen takia, vaan siksi, että hujahtavat toinen toistaan nopeammin ohi. Aina on joko Joulu tai Juhannus. Ja kuten ystävälleni joskus totesin: aina on joko menkat tai talvi tai yleensä molemmat (huom Siippa kaikki eivät pidä talvesta).

Nyt kun olen neljäkymmentä, minun pitää tilata huomiseksi kampaaja-aika ja leikkauttaa se keski-ikäkypärä hiusmalliksi. Tiedättehän, sen hiusmallin, joka yleisyydestään päätellen vaaditaan tietyn iän ylittäneiltä naisilta. Lyhyen, joka viestittää nuorekkuudesta. Hurjat värjäävät sen punaiseksi ja kaikista hurjimmat kaksivärisiksi.

Ensimmäiseksi aamulla menin katsomaan peilistä. Totta, heti näkee naamasta, että kriittinen numero vilahti ohi. Positiivista on, että kelpaisin näyttelijäksi Apinoiden planeetta-elokuvaan. Negatiivista, en tarvitse maskia. Ruttuja löytyy otsasta ja silmien alta ja buldoggiposket uurtavat kuonomaisen vaikutelman suunseutuun nenän alle. Leuan alustakin roikkuu. Ilmankos tuossa vähän aikaa sitten katselin mielenkiinnolla jonkun valokuvaajan kasvokuvia sinpansseista ja huomasin ensimmäistä kertaa ihan eri tavalla niissä persoonallisia piirteitä. Kun vanhenen lisää, alanko nähdä "sileänahkaiset" (alle 30-vuotiaat) kaikki saman näköisinä?

Mitään valtavan dramaattista muutosta ei kuitenkaan tapahtunut juuri tänään. Vähän sama, kuten uskon, että ylihuomenna ei tulekaan se maailmanloppu. Numerologia ei taida ihan toimia sittenkään. Lähden ripustamaan itselleni ostamani lahjan kattoon, 40-vuotiaan, ihanan, Esteri Tomulan kuvittaman ja emalisen Finelin ritari lampunvarjostimen. Pidän asioista, joilla on menneisyyttä.




tiistai 18. joulukuuta 2012

Polka dot




Meille tuli punainen jouluvieras eilen. Iltatähti heräsi polka dot-kuosisena vesirokkopotilaana. Huisin hauskaa. Kaikki joululahjaostokset ja siivoukset ovat tekemättä ja pitäisi jotenkin organiseerata tämä juhlavalmisteluviikko. Eipä tuo mukelo sairaalta vaikuta, vauhtia on vielä enemmän kuin yleensä. Hieman jännittää, saako myös Esikko ja Taimi tämän tutun ja yleisen lastentaudin. Taimi sairasti rokon vasta 1,5 kk ikäisenä ja saattaa olla, että oli liian nuori saamaan vastustuskyvyn tuosta, sanoi lääkäri. Esikolla en koskaan lapsena vesirokkoa huomannut, ehkä hän sairasti sen lievänä kuitenkin. Oli vain ehkä yksi näppy pyllyssä tai jotain ja jäi huomaamatta. Äsken kurkin vanhimman lapseni ihoa, kun sanoi, että kutisee ja on finnejä tavallista enemmän. Näyttivät alkavilta rakkuloilta, mutta mistä sitä noiden puberteettejen näppylöiden kanssa voi olla varma. Parissa päivässä luulisi selviävän. No jouluisissa väreissä ja herttaisessa kuosissa mennään tänä vuonna juhlapyhät.

Elämäni toiseksi kammottavin joulu oli muutamia vuosia sitten. Ensimmäinen poppoosta alkoi oksentaa joulupöydässä  anoppilassa. Kaikilla kiersi tuhti vatsatauti, jonka jälkeen ei muutamaan vuoteen tarvinnut kinkunsyöntiä ajatella. Joulupäivänä juhlapaikan 17-vuotias koira oli selkeästi tullut tiensä päähän. Nousin sängystä, oksensin lähtiessä pönttöön ja hyppäsin autoon saattelemaan lemmikin piikille. Hei, olen Hortensia ja olen tappanut anoppini koiran...

Onneksi täällä ei kukaan ole lamaantuneen sairas, ainakaan vielä. Joulu tulee ja menee vähemmälläkin hosumisella. Ainakin pysytellään rauhassa kotona ja se on ollut muutenkin päätavoite täksi aatoksi.

torstai 6. joulukuuta 2012

Perä penkissä matkailua

Kävin tuossa juuri jokasunnuntaisella blogimatkalla näin torstaisen pyhäpäivän kunniaksi. Matkustelen joskus blogin yläosassa olevalla seuraava blogi näppäimellä. Yleensä viimeistään toisella tai kolmannella näppäisyllä on vastassa jonkin yhdysvaltalaisen perheen pitämä ns. päiväkirjablogi. Tälläkin kertaa etusivulla oli vastassa kaunis kuva, kauniista perheestä, kauniilla paikalla ja kauniilla ilmalla. Hampaita näkyi kuvassa niin paljon, että alkoi pelottamaan.  Mitenköhän tuon kulttuurin ihmiset osaavatkaan olla niin positiivisia ja kiitollisia, iloisia ja kauniita ulospäin? Ja mitenköhän sitä itse niin sujuvasti on aina vähintään lievästi hapan? Mahtaisiko olla ihan opettelukysymys? Olen usein miettinyt, että jos vain ryhtyisi katselemaan komedioita, kuuntelemaan ainoastaan iloista musiikkia, syömään vain hyviä ruokia, pirskottelisi ympärilleen hyviä tuoksuja ja ajatuksia ja pakkohymyilisi, niin tulisiko minusta kokonaisvaltaisesti iloisempi ja positiivisempi ihminen? Kaikella kunnioituksella, kuvassa ei hampaatpaljastavasta hymystä huolimatta huokunut ilo ja onni ihan silmistä saakka. Ehkä jännittivät kuvaajaa. Noissa seuraava-blogi-matkoissa tulee muuten aina vastaan se yksi angstinen aasialainen teinipoika mustanpuhuvalla sivullaan. Vastakohdaksi sitten kaiketi.

Toinen matkani aiemmin tällä viikolla oli oikein nautinnollinen. Kävin päiväkävelyllä google mapsilla Colosseumilla ja Pompeijissa. Colosseumille pääsi ihan sisälle saakka ja Pompeijin raunioista jäi vielä paljon koluamatta sellaisia paikkoja, joista olen lukenut. Katselin rauhassa kaikkea mahdollista kasveista matkamuistokojuihin ja tietenkin niitä raunioita. Huomasin, että usealle turistille oli tullut uupumus ja kuumuus. Istuskelivat kaivojen reunoilla varjoissa. Minuapa ei hiostanut. Harmi, että kirjani ovat evakossa vintissä remontin ajan. Sieltä olisi ollut mukava kaivella "Talo Pompeijissa" kirjan jonka ostin vuosia sitten kyseistä taloa ja sen taideteoksia esitelleestä näyttelystä Amos Anderssonin taidemuseosta. Mapsilla olen käynyt myös kurkkimassa isoäitini synnyinseutuja Kanadassa. Tuskin koskaan muuten tulee sinne päädyttyä.

Halvat huvit köyhällä. Mukavaa on kylläkin se, että ei tarvitse esimerkiksi tukkaa kammata tai kammeta sitä hymyä huulille lähtiessään liesuun. Tänään voisin käväistä katsomassa isoisäni, ukko meille lapsille, kotipaikkaa Karjalassa. Sinnehän se jäi sukutiloineen kaikkineen. Työhaalarit, laverisänky, haulikko ja polkupyörä kaiken muun muassa Kansallisarkistosta löytyneiden korvauspapereiden sisältämän tavaraluettelon mukaan. Katunäkymiä ei todennäköisesti mapsista löydy, mutta ehkä jonkinlaista sateliittikuvaa rehottavista pajukoista, jotka peittävät kivijalan rauniot.

Hyvää Itsenäisyyspäivää ihmiset. Kotonakin on hyvä olla kaukokaipuusta huolimatta.


Haastava haastattelu haaste

Minut haastettiin vastaamaan tekosistani. Yritän olla vastauksissani mahdollisimman ympäripyöreä, ettei heti selviä, että en minä niin mahdottomasti mitään aikaan saa. Olen enemmänkin selvästi sellainen vanapii. Haasteen heitti Pikku Ukkosten äiti, tuo utelias ihminen. Kiitos (ohjeissa käskettiin kiittää, tottelin, ettei joku kiertokirjekirous iske otsaan heti). 

Säännöt hommeliin tässä ja perästä kuuluu vastaukseni.


Kiitä ja linkitä bloggaaja jolta sait tämän haasteen. Jokaisen haastetun henkilön täytyy vastata 11 kysymykseen jotka haasteen antaja on esittänyt ja postata vastaukset blogiinsa. Valitse sitten viisi uutta haastettavaa ja linkitä heidät postaukseesi. Keksi 11 uutta kysymystä joihin haastettujen tulee vastata. Älä haasta sitä henkilöä jolta sait tämän. 


1. Mikä on ensimmäinen käsityösi, jonka muistat?


Ensimmäisellä luokalla virkkasin punaisesta langasta piiiiitkän pätkän ketjusilmukkaa ja kieputin sen liimalla keltaiselle kartongille kissaksi. Pippurit silmiksi ja kyllä tuli komia. Ekalla teimme myös peikkokäsinuken ja kukkaneulatyynyn. Nekin muistan erityisen hyvin. Olivat kivoja tehdä. Ai niin ja käsityöpussi myös. Se sellainen pakollinen vohvelikankainen mikä varmasti kuului kaikilla opetussuunnitelmaan, kuten edellisetkin. Oikeasti en muista mikä näistä oli ensimmäinen. Ketjusilmukkakissa varmaankin. Mumman kanssa sain pienenä auttaa mattojen kutomisessa.


2. Onko suvussasi käsityöihmisiä? 

On. Ainakin mumma ja sisko.


3. Millaisia käsitöitä teet?


Eniten ompelen paitoja iltatähdelle. Tekemäni käsityöt ovat yleensä helppoja ja nopeita. Kammoan käsityön jättämistä odottamaan seuraavaa kertaa, kun se niin helposti taantuu horrokseen levossa. Pipoja ja laukkuja valmistuu säännöllisen epäsäännöllisesti ommellen ja virkaten. 


4. Mitä kädentaitoja haluaisit oppia?

Puutöitä ja kuvanveistoa. Onko kuvanveisto käsityötä? Ei se ainakaan taidetta olisi minun tekemänäni.


5. Onko jotain käsityön lajia, josta et pidä?


Ennen olisin vastannut epäröimättä, että kutominen. Nyt en osaa olla varma. Pitäisi muistutukseksi kokeilla taas, miten sujuisi.


6. Milloin kiinnostuit käsitöistä?


Alle kouluikäisenä, mutta ala-asteen ylemmillä luokilla mielenkiinto katosi kokonaan. Uudelleen kiinnostuin käsitöistä Iltatähden raskausaikana 2009. Tuolloin sisareni into tarttui minuunkin. Eli reilusti apinoin.


7. Onnistunein käsityösi?


Äh, ei nyt mitään suurempaa triumfia ole tullut. Ehkä tyytyväisin olen ollut muutamaan laukkuun ja huppariin. Sanotaan nyt vaikka blogattukin space invaders-kassi.


8. Pieleen mennein käsityösi?


Juu, niitähän löytyy kyllä... 


9. Mielusin materiaali käsitöissäsi?


Rakastan joustofroteeta. Mutta puuvillakangas on semmoinen työstettävyydeltään ihanan jämptti ja vakaa. Yleissanaa käyttäen kangas on mieluisin materiaali.


10. Kuinka usein teet käsitöitä?


Noin kerran viikossa. Välillä useammin, välillä harvemmin.


11. Kaukaisin paikka, josta olet hankkinut käsityömateriaaleja?


Japani. Kimonosilkkiä ja tsakka-kangasta. Tilasin vuosia sitten ja mitään en ole tehnyt niistä. Uskoin tosin, että Norjasta rannalta 1980-luvulla löytämäni musta kivi on meteoriitti. Mumma teki siitä minulle korun. Se se vasta olisi kaukaa haettu.



Niin ja sitten pitäisi laittaa haaste kiertoon. Tässä nyt kuitenkin on samanlainen ongelma kuin todellisessakin elämässä. Minulla ei ole kavereita, enkä tunne ketään. Haasteen lähettänyttä ei saa haastaa, joten siinä väheni yksi kontakti. Rohkeasti lähestyn seuraavia tahoja: 


Lisää suklaata mulle
Talo maalla
Vanhassa talossa

Jos tuntuu, että kiertohaaste käsitöistä ei nappaa, niin vapaasti roskakoriin, ketään ei pakoteta.

Spottivalo päälle ja kohdistus kasvoihin,
tässä kuulustelulista:

1. Mikä on kunnianhimoisin käsityöhaaveesi?
2. Mikä on ollut kunnianhimoisin toteutuneista käsitöistä?
3. Jos sinulla olisi aikaa ryhtyä tekemään käsitöitä, jääkö joskus aloittamatta, kun ei osaa päättää mitä?
4. Mitä käsitöitä teet mieluiten?
5. Liittyykö ammattisi käsin tekemiseen?
6. Vallitseeko työpisteessäsi (tai missä ikinä välineitä säilytätkään) totaalikaaos vai narskuvanpuhdas säntillisyys?
7. Mitä käsityömateriaalia sinulla on varastossa valmiina odottamassa, mutta et ole koskaan siitä tehnyt mitään? Kauanko olet sitä säilönyt?
8. Millaisessa mielentilassa teet käsitöitä? Korskuen kohti kunniakasta lopputulosta kaamealla faartilla? Nautiskellen ja rauhoittuen? Miten?
9. Nyt alkaa mielikuvitus loppua näiden kysymysten kanssa, mutta oletko sinä keksinyt joskus jonkin mielestäsi aivan uuden idean tai toteutustavan käsitöissä?
10. Minkä kouluarvosanan antaisit käsityötaidoillesi?
11. Mikä on sinulle rakkain jonkun muun tekemä käsityö?