Bussimatkailua

Angry bitch-Hortensia täällä hei! Taivaalta sataa liioitellusti valkoista paskaa (jos netissä toiset voivat näyttää pyllyään, niin omin luvan saada käyttää karkeaa kieltä, kyllä paskaa)! Alleviivatakseen mahtiaan ja taka-talvea pilvet heittelevät ylisuuria hiutaleita yhtenäisenä massana alas. Keljuttaa kokonaisvaltaisesti ja pistää vihaksi koko vartalon mitalta! Yritän jättää asian täysin ilman huomiota ja suljen verhot. Ja postilaatikolle menen silmät kiinni!

Eilen käväisin eteläisessä pääkaupungissamme tapaamassa ystävää 20 vuoden takaa. Tai ei ystävä missään takana ole ollut näitä vuosia. Elämää ollaan käyty eteenpäin välillä yhtä matkaa. Olemme olleet töissä samoissa paikoissa ja meillä on sama määrä lapsia, jotka ovat syntyneet hyvin samoihin aikoihin. Olemme myös melkein saman ikäisiä ja meillä on samankaltainen tausta. Välillä matkaa on taivallettu enemmän tahoillaan.

Löysinpäs mukavan nostalgisen
Suomen Linja-automuseon
  hakurin bussiaikatauluihin osoitteessa:
http://www.slamu.fi/aikataulut.php
Kuva heidän sivuiltaan.
 Tämän liikennöitsijän kalustolla en ole koskaan matkustanut.

Vaikka olenkin asunut muutaman vuoden täällä etäämpänä ja käynyt pääkaupunkiseudulla päivittäin töissä, sinnepäin suuntautunut bussimatkailu on kuitenkin jäänyt vähemmälle. (Kyllä kyllä, se olisi ekologinen vaihtoehto työmatkailuun, mutta ei valitettavasti mahdollista.) Ensimmäisen kerran hyppäsin pitkänmatkan pikavuoron bussiin muutama vuosi sitten. Voi valtavaa, meno oli kuin lentokoneessa konsanaan. Edessä huiteli käsimerkkeineen bussiemäntä ja muistutti turvavöistä (ei varsinaisesti kai mitään käsimerkkejä, olipa vain vilkas ihminen, joka heilutteli puhuessaan käsiään). Kuulutuksista selvisi niin ajokeli, kuin pysäkitkin. Hän myös kierteli jakamassa aikakauslehtiä luettavaksi. Sen jälkeen kun oli kiertänyt rahastamassa matkan hinnan. Bussissa tuoksui hyvältä, siellä oli hyvä ilmastointi helteellä ja ajoneuvossa oli myös vessa. Hieman toista, mitä olen aikaisemmin ja varsinkin 1970-80-luvun lapsuusmaisemissa maaseudulla, toisaallapäin Suomea, kokenut. Lapsuuden bussit nyt olivatkin ritsoja koulukyytejä, joilla rahdattiin oppivelvollisia aamulla yhteen, ja illalla toiseen suuntaan. Matka ulottui pisimmillään läheiseen kaupunkiin, 24 kilometrin päähän, missä aukesi valtaisat ostostaivaat ja ammattikoulujen astinlaudat vapaaseen tulevaisuuteen. Lapsen mielestä. Kyseisessä kaupungissa oli alkuunsa yhdet liukuportaat ja oli varsinainen tapahtuma päästä niillä ajelemaan. Ihan hengitystä salpasi.

Eilen lähdin bussipysäkille hyvissä ajoin. Paikalliset tavat eivät ole vielä kokonaisuudessaan avautuneet minulle. Olen ollut ymmärtävinäni, että kaikkia pysäkillä olevia tervehditään. Mutta en ole siitä varma. Oletukseni perustuu siihen, että kun pysäkille saapuu, kanssaodottajat katsovat hyvin pitkään ja suoraa kasvoihin. Useinmiten kukaan ei kuitenkaan tervehdi ensin. Tai välttämättä takaisinkaan. Hyvin hämmentävää. Mikäs se olikaan se psykologinen tutkimus, jossa mitattiin tunnistamiseen käytettyjä sekunteja ja missä vaiheessa katsominen muuttuu kiusalliseksi? Täällä sekunnit ovat pidempiä. Kokemukseni mukaan isommissa kaupungeissa pysäkeillä ei tervehditä, eikä oikeastaan edes nähdä muita ihmisiä. Jos joku puhuu, sen täytyy olla hullu, humalassa tai huumeissa. Silloin on turvallisempaa jättää vastaamatta ja mielestäni epäloogisesti kääntää selkänsä. Parempi että ei näe vaarallista hullua jos alkaa hosua puukolla? En ole vielä oppinut pois tuosta käytöksestä. Tälläkertaa saavuin paikalle ensimmäisenä ja ajatuksissani unohdin miettiä tätä moikkailuongelmaani, seuraavan matkustajan saapuessa. Hetken kuluttua muistin asian, mutta silloin oli jo myöhäistä. Kamalaa, nyt tuo pitää minua tylynä ja ylpeänä, kaikki tulokkaat ovat ihan unkkeloita katsekontaktia välttäviä läpikatsojia! Yritin seistä paikallani huomiota herättämättä, pää auton tulosuuntaan kenossa. Tässäpä näin minä huoletonna seisoskelen ja vitsi miten mielenkiintoni on nauliutunut kadun vastapuolelle rakennusmiehiin. Jonkin ajan kuluttua jalat alkoivat puutua ja niska kipeytyä. Heiluttelin varpaitani kengissä, mutta lopulta oli pakko liikutella koko jalkoja. Ja horjahdin. Naamioin horjahduksen tarkoitetuksi tekemällä sen myös toiselle puolelle. Repeilin henkisesti keskenäni, kun mieleeni tuli sisareni minulle joskus tuubi-linkkinä lähettämä Ranuan kummien jakso, jossa kahvilantäti yrittää tutustua asiakkaaseen ja peittelee mielestään outoa käytöstään tekemällä jotain vielä oudommin. Valitettavasti en videota enää mistään netin syövereistä löydä. Hankkikaa dvd! Loistopätkä! Tilanne oli kutakuinkin samanlainen liikehtiessäni odotuspaikalla. Virnuiluni muistamalleni sketsille vielä pahensi tilannetta. Onneksi en päässyt pääni sisällä hysteerisen naurun asteelle.

Takaisinpäin matkustaessani aloin jännittää linja-autosta poistumista. Ajatella jos vaikka ajan pysäkin ohi! En ymmärrä miksi niin kävisi. Ja vaikka kävisi, niin seuraavalta pysäkiltä joka on matkahuolto ja takuuvarma pysähdyspaikka, matkaa takaisin on vajaan kymmenen minuutin kävely. Jopas olisikin aivan kaameaa! Eri asia, jos olisi mahdollista nukahtaa ja tulla ajetuksi satojen kilometrien päähän, itse uinaillessa kuola poskella ja kuorsaten. Samaa jännitystä koin opiskeluaikoinani junamatkaillessa. Junan eteiseen oli pakko tunkea jo 20 kilometriä ennen asemaa. Jonkinlainen hivutustaistelu on kuitenkin bussissa meneillään pysäkin lähestyessä. Ensin poisjäävät ryhtyvät liikehtimään, sitten keräilemään kamojaan päälleen. Kaikki odottavat, että joku painaa nappia. Kukaan ei paina, lisää liikehdintää ja lopulta joku jolla ei hermo enää jännitystä kestä, painaa stop-nappia. Huh, voin poistua autosta yhtenä laumasta. Mikä juttu tämäkin on? Eikö sitä nappulaa voi soitella hyvissä ajoin, onko se jotenkin noloa ilmaista liian aikaisin, että tuollahan se poistumispaikka on lähestymässä? Tuskin kuski sitä hälytystä unohtaa.

Ystävää oli ihana nähdä! Matka oli siis vaivan arvoinen. Pitäisi todellakin käydä useammin kodin ulkopuolella, että pääsisi tästä voimakkaasti orastavasta mökkihöperyydestä eroon. Olen päättänyt, että minulla on nyt oma "hovivirkkaaja". Sain matkaan mukaan tuliaisen Iltatähdelle. Angry birds-pipon!  Touko juoksenteli koko ilan myssy päässään vaaleanpunaisia nukenrattaita työntäen. Olisin halunnut laittaa kuvan päähineestä tähän, mutta jompikumpi alakoululaisista on sen päähänsä kouluun mennessään laittanut. Ehkä sitten myöhemmin. Jäin heti vaihtarin velkaa, seuraavaksi siis mietintämyssy päähän ja jotain vastinetta toteuttamaan, kunhan laiskuudeltani jaksan.