tiistai 27. marraskuuta 2012

Minä olen niin loppu lapioimiseen tältä kesältä! Olen lapioinut seisten, istuen, maaten ja kontillani. Ylöspäin, alaspäin ja sivulle. Soolona ja kuorossa. Mursketta, kivituhkaa, multaa, savea, maakosteaa ja kuorikatetta (myös koirankakkaa, eräällä työmaalla kottikärryt olivat yön aikana täyttetty nurmikolta kerätyillä kahden jättikoiran jättipökäleillä). Vaikka kaivaisi kuinka pienen kuopan, aina siellä on vastassa joko kivi tai juuri. On ollut hyvä huomata, että en ole tunteeton, yleisin tuntemus on maitohappo. Mitä myöhempi vuodenaika on, sitä nopeammin saa lapioinnista olkapääpistoksen. Ehkä se johtuu siitä, että loppukaudesta olen lapiohommissa yksin. Olen miettinyt, että kun kuolen, hautakiveeni voisi kirjoittaa: hän oli hyvä lapioimaan. Ei kummonenkaan meriitti. Sitä ennen voisin hakea haudan- tai ojankaivajaksi.

Luultavasti en ole ainoa, jota työmaanantait ketuttaa välillä, mutta onneksi maanantaisin saa olla hapan akka. Varsinkin kun voi murjottaa naama alaspäin ja puhumatta, tehden vain työnsä heiluttamalla lapiota. Yleensä ainoa syy olla lopettamatta lapioimista on se, että ei ole mitään syytä lopettaa. Välillä isojen kasojen vierellä yrittää muistuttaa itseään siitä, että asiat ovat olleet monella muulla suunnattomasti huonommin. Esimerkiksi Siperian suolakaivoksissa tai keskitysleireillä. Joskus jaksan olla herttaisemmalla päällä ja muistella sisareni satukirjaa "Pieni poika ja jättiläinen". Poika siirtää vuoren ämpärillinen kerrallaan, sitkeys palkitaan. Iljettävän opettavasita.

Itse työkalusta: mitä ihmettä ne esim jenkkien lapionvarret ovat? Onko sellaiset kahvattomat kepit käytössä hyviä? Käyttävätkö ne ihan oikeasti tuollaisia myös rakennustyömailla? Siis oikeassa käytössä? Eikä vain leffoissa kun haudataan joku ruumis tai istutetaan kukkia mummun takapihalle?

Livingstone kodit Oy:n blogista löytyi minulle kierrätysidea jouluvaloiksi:

http://www.livingstonekodit.fi/tee-se-itse/kierrata-vanha-lapio-ja-tee-siita-lamppu/


Luultavasti sanomattakin selvää, että vaikka ideana hauska, kuten kuormalava-variaatiotkin, niin en todellakaan tuo töitä kotiini. Lapion kärki on muuten juurikin niin kulunut, kuin käyttämässäni. Ei siinä kylläkään mitään reikää ole. Huomasin muuten juuri, että yksikään lapio ei ole tullut minulle niin läheiseksi, että olisin nimennyt sen, kuten joitain laitteita tai työkaluja. Tusinakamaa, tavan tylsäpäitä.



Huomaa, että takana on pelkkää lapioimista ollut puolitoistaviikkoinen. Onneksi tänään jotain muuta.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Minä EN ole valmis tähän!


Esikolla on edessään peruskoulun jälkeisen opiskelupaikan valinta. Minua on jo muutama vuosi tiristelty hiljaisella tulella sen asian suhteen, että koulupaikan ei ehkä välttämättä tarvitsisi olla kotipaikkakunnalla. Eli suomeksi: minun lapseni haluaisi muuttaa pois kotoa!! MINÄ olen aivan liian nuori tähän! Juuri kun saat kovalla vaivalla ja työllä luovittua lapsen edes jotenkin seesteiseen elämänvaiheeseen ja nupinsisäisesti kohtuu järkeväksi, muksu häippäisi. Tuosta noin vain... Viuh... Tsoronoi, nähdään ehkä joskus... Ei mitään mahdollisuutta nauttia kypsyneestä lapsestaan. Minä tiedän, että juuri tuo on kaikkien äitien kohtalo lopulta, eikä lähtöpäivät ole enää loputtoman kaukana. Mutta ei vielä! Eihän? Lupasin Esikolle, että kun on muuttamassa jatko-opiskeluiden perässä (sitten joskus nelikymppisenä) niin silloin päästän hänet suosiolla, enkä paru kuin itkijänaiset ekstrapalkalla. Saattaa olla, että passiivisena vastarintana asettaudun makaamaan muuttoauton renkaiden eteen kädit nätisti rinnalla ristissä. Ilman suurta draamaa.

Kauppamatkalla näin ekaluokkalaisia. Sanoin Siipalle, että Iltatähteä en sitten ikinä päästä kouluun. Voi miten pieniä nuo ovat koulun alkaessa, miten on mahdollista, että pärjäävät. Ihan vauvoja. Vanheneminen on hassua, itse ei koe ikääntyvänsä, mutta kaikista nuoremmista tulee aina vain nuorempia. Koulunsa aloittaneet tuntuvat juuri vaipoista päässeiltä. Esikko kun meni kouluun, pidin häntä jo aika isona lapsena. Nyt sille aika isolle lapselle pitää riittää vastaukseksi, "Et voi lähteä muualle lukioon, koska minä en ole vielä valmis luopumaan sinusta." Nytkö olen siis tukahduttava äiti?

Iltatähdelle olen ommellut muutamat paidat. Ei vieläkään ihan täydellistä, mutta parempaan päin menossa. Robottitrikoo muuten kutistui pesussa niin paljon, että joudun laittamaan resorit hihoihin jälkikäteen. Saattaa olla, että Siippa Surmanpyykkäri nakkasi paidan kuivausrumpuun. Aihe josta en jaksa enää edes narista. Pieni poika suostuu vielä iloisesti pitämään äidin valitsemia vaatteita. Joskus tulee vielä toisenlainen kausi. Minkälaista elämä on sitten, kun täällä ei asu enää kuin nuorimmainen? Hiljaista? Tylsää? Kenelles minä sitten ompelen?



sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Salapoliisitöitä ja kuvitteellisia kohtaloita

Muutamia vuosia sitten löysin täältä pikkukaupungin kirpputorilta hyvin vanhan matkalaukun. Ehkä oikea nimitys olisi paremminkin matka-arkku tai amerikanarkku, vaikka materiaali ei puuta olekaan. Mitat ovat kuitenkin tavanomaista matkalaukkua isommat ja esine painaa tyhjänäkin paljon. Juuri ja juuri sain sen autoon yksin kannettua. Laukun kunto ei ole enää priimaa. Siippa pyöritteli silmiään rotjakkeen nähdessään. Muutamia vuosia arkku toimi yöpöytänäni ja turhakkeiden varastotilana.





Erityisen mielenkiintoiseksi esineen tekee se, että laukku on vuorattu vanhoilla sanomalehdillä ja päätyyn on painettu omistajansa nimi! Ainakin osa sanomalehden sivuista on Dresdreniläisestä Dresdner Anzeiger-lehdestä vuodelta 1903. Laukku on kenties tuota vuotta vanhempi. Saattaa olla, että vuori on käytössä kulunut ja lehdet on liimattu laukkuun korjaukseksi. Laukun vuori on osittain leikelty pois, tai sitä ei ole ollutkaan kaikkialla. Jos mielikuvitus oikein laukkaisi, voisi miettiä, olisiko vuorin alla ollut salaisen aineiston säilytystila. Todennäköisesti ihan tylsää arkipäiväistä kulumista vain. Silti tekisi mieli hieman kurkkia vuorauksen alle, vaikka se hyvin tiiviisti onkin liimattuna päälliseen. 







Matkalaukun omistaja on joskus ollut E. de Bruyn. Laukussa on jonkin verran jälkiä siihen kiinni liimatuista matkadokumenteista, joissa aikanaan ilmoitettiin pakaasin määränpää. Valitettavasti niitä ei enää ole olemassa. Täytyi siis lähteä itse keksimään määränpäätä, jonne laukku omistajineen on matkannut. Kirjauduin Ellis Island sivustolle ja de Bruyn sukunimisiä löytyikin useita New Yorkiin matkustaneiden luettelosta. Mahtaisiko  vuonna 1904 New Yorkiin Antwerpenista Kroonland aluksella saapunut 29-vuotias Eugene olla etsimäni henkilö? Family Search sivustolta löytyy lisää tietoa Eugenesta. Aluksista ja siirtolaisuudesta taas mm Norway Heritage-sivustolta, jossa tosin tietokanta ei ilmeisesti vielä kata kaikkia matkustajalistoja. Eugene syntyi 28. tammikuuta 1876 Belgiassa. Jos tulkitsin listoja oikein, hän sai Amerikan kansalaisuuden jo vuonna 1898. Tulevina vuosina Eugene matkusti muutamia kertoja Atlantin yli. Muun muassa syyskuussa 1912, viisi kuukautta Titanicin uppoamisen jälkeen. Voisi kuvitella, että tällaiset samanlaiset matkalaukut ovat olleet myös sen ruumassa ja lopulta kellumassa meressä. Hiljaiseksi vetää ajatus.

Netissä olevien lähteiden mukaan Eugene ei koskaan avioitunut ja hän eli elämästään suuren osan samalla paikkakunnalla, hänellä oli ruskeat hiukset ja ruskeat silmät ja pituutta hänellä oli 5 jalkaa ja 7 tuumaa (käsittääkseni n. 173 cm), hän ei ollut anarkisti ja oli hyvässä mentaalisessa ja fyysisessä kunnossa. Mitäköhän hän teki työkseen ja käviköhän hän tapaamassa sukulaisiaan vanhalla mantereella?Family Search sivuston viimeisimmän merkinnän mukaan Eugene matkusti Le Havren satamasta Ranskasta kotiinsa Yhdysvaltoihin Jouluaaton aattona vuonna 1919 France nimisellä aluksella. Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt vuotta aikaisemmin. Olisiko 43-vuotias herra de Bruin palaamassa rintamalta ,vai oliko hän jo liian iäkäs sotilaspalvelukseen? Ja kyllä kai vuodessa olisi jo ehtinyt kotiutua? Yön yli nukuttuani löysin hieman lisävalotusta asiaan. Kyllä, yhdysvaltalaisia joukkoja kotiutui vasta lähes vuosi sodan päättymisen jälkeen. Ja mikä parasta, löysin myös nopealla etsimisellä kaksi kuvaa juurikin kyseisen La France aluksen saapumisista New Yorkiin mukanaan sotilaita. Kuvat sijaitsevat tässä linkissä, mutta alunperin kuuluvat Yhdysvaltojen kansallisarkiston kokoelmiin





Enemmänhän näissä pintapuolisissa raapaisuissa herää kysymyksiä kuin saa vastauksia. Totuutta valaisevia aineistoja löytyisi varmasti enemmän perinteisistä paperiarkistoista, jos olisi tarve selvittää kohtaloa tämän enempää. Jos sattuisi olemaan niin, että esiinkaivettu Eugene on matka-arkun alkuperäinen omistaja, miten laukku sitten päätyi pienelle uusimaalaiselle paikkakunnalle? Ja miten saksalaiset sanomalehdet päätyivät hollantilaisen henkilön laukun vuoriksi? Salapoliisityö jatkukoon marginaaliharrastuksena.

En osaa saksaa sujuvasti ja sanomalehden uutiset jäivätkin kahlaamatta läpi. Sensijaan mainosten kuvat hivelevät silmiä. Paitsi käsittämättömät kaksi mainosta, joista en tosiaan osaa sanoa mitä ihmettä myyvät?




Päivän pintamuotia

Karvankasvatustahnamainos





Nyt voisi joku kertoa, mikä ihme härveli tämä on!?


Tämänkään värkin käyttötarkoitus ei auennut.

Mitä sitten Eugenella ja muilla viime vuosisadan alun siirtolaisilla oli vastassaan? New Yorkin kaupunginarkiston laaja kuvakokoelma löytyy netistä. Pieni otanta mielenkiintoisia kuvia löytyy täältä ja täältä. Pidän erityisen paljon sellaisista valokuvista, jotka kuvaavat tavallista arkea ja jotka on otettu ilman poseerauspojottamista. Kuvista löytyy loputon määrä mielenkiintoista ihmeteltävää ja ajatusten alkuja. Alla oleva uskomattoman hieno valokuva tosin on juuri sitä pojottamista, sattuneesta syystä. Työpukeutuminen on kyllä ajan kuluessa muuttunut, enää ei duunarit juokse kauluspaidoissa. Tuolta ajaltahan kai tulee termit white ja blue collar. Aivan samanlaista päähinettä kuin sanomalehden mainoksessa oli, en löytänyt kuvasta. Mahtoi olla tuolloinkin uusimmat uutuudet jenkeistä lähtöisin.






Samaan aikaan lähtöpaikkakunnalla